Vähää myöhemmin Mirabeau suostui päästämään puheilleen kaikki pyrkijät: ystävänsä de la Marckin ja Frochotin, sisarensa rouva du Saillantin, ja sisarentyttärensä rouva d'Aragonin.
Mutta hän kieltäytyi jyrkästi turvautumasta kenenkään muun kuin
Gilbertin hoitoon. Ja kun Gilbertkin koetti taivuttaa häntä, sanoi hän:
»Ei, tohtori, ei! Olette saanut tuta kaikki sairauteni aiheuttamat ikävyydet. Jos parannatte minut, täytyy teidän saada kaikki ansio tervehtymisestäni.»
Silloin tällöin hän kysyi, ketkä olivat käyneet tiedustelemassa hänen vointiaan. Ja vaikkei hän koskaan kysynytkään, oliko kuningatar lähettänyt ketään palatsista, arvasi Gilbert siitä huokauksesta, joka puhkesi Mirabeaun rinnasta, kun hän ehti luettelon loppuun, että nimi, jonka hän oli toivonut siinä näkevänsä, oli juuri se, jota hän ei siinä nähnyt.
Puhumatta kuninkaasta tai kuningattaresta — Mirabeau ei ollut vielä niin viimeisillään, että olisi käsitellyt heitä — hän viehättyi puhumaan ihmeteltävän lennokkaasti yleisestä politiikasta ja etenkin siitä, jota hän olisi ministerinä noudattanut Englannin suhteen.
Varsinkin Pittin kanssa hän olisi mielellään ryhtynyt mieskohtaiseen otteluun.
»Oh, sitä Pittiä!» huudahti hän kerran. »Hän on valmistelujen ministeri. Hän hallitsee mieluummin uhkauksin kuin teoin. Jos minä olisin elänyt, olisi hän minusta saanut paljon huolta ja päänvaivaa!»
Silloin tällöin kuului huoneeseen saakka ikkunoitten alta kohinaa. Kansa siellä huusi alakuloisesti: »Eläköön Mirabeau!» Siinä huudossa oli rukoilua, valittelua eikä enää toivoa.
Mirabeau alkoi kuunnella ja avautti ikkunan, jotta tämä huuto, joka korvaisi niin monet kestetyt kärsimykset, kantautuisi häneen saakka. Jonkun tovin hän makasi hiljaa, kädet ojossa, korvat tarkkaavina ja hengitti, imi itseensä tätä kohinaa.
Sitten hän jupisi: