»Oh, sinä kelpo kansa! Olet niinkuin minäkin solvaistu, halveksittu, häväisty! On oikein, että juuri he minut unohtavat ja että juuri sinä minua muistelet!»
Kun tuli yö eikä Gilbert halunnut poistua sairaan luota hetkeksikään, siirrätti hän vuoteen lähelle leposohvan ja heittäytyi sille nukkumaan.
Mirabeau salli sen. Koska hän oli varma kuolemastaan, ei hän tuntunut enää pelkäävän lääkäriä.
Päivän sarastaessa hän avautti ikkunat.
»Hyvä tohtori», sanoi hän Gilbertille, »minä kuolen tänään. Kun on ehtinyt niin pitkälle kuin minä nyt, ei ole muuta tehtävää kuin koristaa ja seppelöidä itsensä kukilla, jotta voisi niin miellyttävästi kuin suinkin vaipua uneen, josta ei enää herää. Sallitteko minun tehdä mitä haluan?»
Gilbert nyökkäsi merkiksi, että Mirabeau oli isäntä talossaan.
Silloin kreivi kutsui luoksensa molemmat palvelijat.
»Jean», sanoi hän, »kerätkää minulle ihanimmat kukat mitä löydätte. Teisch puolestaan koettakoon tehdä minusta niin kauniin kuin mahdollista.»
Jean silmäili kysyvästi Gilbertiä. Tämä nyökkäsi.
Jean lähti.