Teisch, joka oli ollut edellisenä iltana hyvin sairas, alkoi ajaa
Mirabeaun partaa ja suoria hänen tukkaansa.
»Sinähän olit eilen sairas, poloinen Teisch», sanoi Mirabeau. »Kuinka on laitasi tänään?»
»Oh, varsin hyvin, rakas isäntä», vastasi tuo rehti palvelija. »Minä toivon, että olisitte minun nahoissani.»
»Mutta minä», sanoi Mirabeau nauraen, »minäpä en toivoisi sinun olevan minun nahoissani, mikäli rakastat elämää».
Tällöin kuului tykinjyrähdys. Mistä se tuli? Sitä ei saatu milloinkaan selville.
Mirabeau säpsähti.
»Ah, joko nyt vietetään Akilleen hautajaisia?» huudahti hän ja nousi istumaan.
Kun Jean oli tullut ulos, ryntäsivät kaikki tiedustelemaan häneltä kuulun sairaan vointia, ja tuskin hän oli sanonut olevansa menossa hakemaan kukkia, kun ihmiset jo juoksivat pitkin katuja huutaen: »Kukkia Mirabeaulle!» Kaikki ovet aukenivat, kukin tarjosi mitä oli tarjota asunnoissa tai kasvihuoneissa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Mirabeaun asunto tulvillaan mitä harvinaisimpia kukkia.
Kello yhdeksältä aamulla oli Mirabeaun huone muuttunut todelliseksi kukkatarhaksi.
Juuri silloin Teisch lopetti pukemishommansa.