»Kuten kaikki, sire, mutta en tunne ainoatakaan yksityisseikkaa.»
»Hyvä jumala, juttu on hyvin yksinkertainen. Tiedättehän, että kansalliskokous sallii meille vain valantehneet sielunhoitajat. No niin, nämä nais-poloiset kauhistuivat paaston lähetessä. He arvelivat sielunsa autuuden olevan vaarassa, jos he ripittäytyisivät perustuslailliselle papille, ja minun kehoituksestani — se myönnettäköön — he päättivät matkustaa Roomaan. Laki ei pannut esteitä tälle matkalle eikä liioin ollut pelättävissä, että kaksi poloista naisvanhusta kovinkaan paljoa vahvistaisivat emigranttipuoluetta. He olivat valinneet Narbonnen huolehtimaan tästä matkasta, mutta en tiedä, kuinka hän menetteli. Koko hanke epäonnistui ja tädeilleni tapahtui Bellevuessa jo lähtöiltana samaa mitä meille Versaillesissa lokakuun viidentenä ja kuudentena päivänä. Onneksi he pääsivät pujahtamaan ulos yhdestä portista roskajoukon tunkeutuessa sisälle toisesta. Ymmärrättekö? Heidän varalleen ei ollut ainoitakaan ajoneuvoja, vaikka vaunuvajaan piti hankkia kolmet valmiiksi valjastetut vaunut! Heidän täytyi kulkea jalan Meudoniin saakka. Vasta sieltä he saivat ajoneuvot ja niin lähdettiin. Kolme tuntia myöhemmin syntyi Pariisissa kauhea hälinä. Ne, jotka olivat tulleet ehkäisemään tätä pakoa, olivat löytäneet pesän vielä lämpimänä, mutta tyhjänä. Seuraavana päivänä sanomalehdistö ulvoi. Marat kirkui, että tätini veivät mukanaan miljoonia, Desmoulins, että he veivät kruununprinssin. Väitteissä ei ollut perää. Nais-parkojen kukkarossa oli kolme- tai neljäsataatuhatta frangia ja heillä oli riittävästi huolta itsestänsäkin ottaakseen mukaansa lapsen, joka vain paljastaisi heidät. Ja siitä huolimatta heidät tunnettiin, ensin Moretissa, missä heidän annettiin mennä, sitten Amayle-Ducissa, missä heidät pidätettiin. Minun täytyi kirjoittaa kansalliskokoukselle ja anoa heille matkalupaa ja kirjeestäni huolimatta kansalliskokous keskusteli asiasta kokonaisen päivän. Lopulta heidän sallittiin jatkaa matkaansa, mutta sillä ehdolla, että valiokunta esittäisi lain, joka kieltäisi maastamuuton.»
»Niin», huomautti Charny, »mutta muistaakseni Mirabeaun suurenmoisen puheen vaikutuksesta kansalliskokous hylkäsi valiokunnan laatiman lakiehdotuksen».
»Se hylkäsi tosin, mutta tätä pikku voittoa seurasi suuri nöyryytys. Koska nais-parkojen lähtö oli aiheuttanut tällaisen hälinän, niin muutamat uskolliset ystävät — niitä oli enemmän kuin aavistinkaan, hyvä kreivi — muutamat uskolliset ystävät, satakunta aatelismiestä, riensivät Tuileries-palatsiin ja tulivat tarjoamaan minulle elämänsä. Heti levisi huhu, että salahanke on tekeillä ja minut aiotaan ryöstää. Lafayette, joka oli saatu rientämään Saint-Antoinen esikaupunkiin, koska muka Bastiljia oli ruvettu uudelleen rakentamaan, raivostui silmittömäksi huomattuaan, että häntä oli puijattu, palasi päätäpahkaa Tuileries-palatsiin, syöksyi sisälle miekka kädessä ja pistin tanassa. Ystävä-parat pidätettiin ja riisuttiin aseista. Yksiltä löydettiin pistooli, toisilta veitsi. Kukin oli ottanut mukaansa mitä oli sattunut saamaan. No niin. Se päivä saa historiassa uuden nimen: sitä tullaan sanomaan puukkoritarien päiväksi.»
»Voi, sire, sire, mitä kauheaa aikaa me elämmekään!» huoahti Charny päätänsä ravistaen.
»Malttakaa, saatte kuulla enemmän. Joka vuosi me matkustamme Saint-Cloudiin, se on päätetty, sovittu asia. Toissapäivänä me tilasimme vaunut. Menimme pihalle ja näimme vaunujen ympärillä tuhatviisisataa pariisilaista. Me nousimme vaunuihin. Oli mahdotonta päästä eteenpäin. Joukko tarttuu hevosten suitsiin ja sanoo, että minä aion paeta, siitä ei tulisi mitään. Tunnin verran turhaan ponnisteltuamme meidän täytyi palata sisälle. Kuningatar itki kiukusta.»
»Mutta eikö Lafayette ollut paikalla vaatimassa kunnioitusta teidän majesteetillenne?»
»Lafayette? Tiedättekö, mitä hän teki? Hän soitatti Saint-Rochin hätäkelloa. Hän juoksi kaupungintaloon vaatimaan punaista lippua, jotta tehtäisiin tiettäväksi isänmaan olevan vaarassa. Isänmaa vaarassa, kun kuningas ja kuningatar aikovat lähteä Saint-Cloudiin! Tiedättekö, kuka häneltä epäsi punaisen lipun, kuka riuhtaisi sen hänen kädestään, sillä se oli jo hänellä? Danton. Niinpä nyt väitetäänkin, että Danton on ostettu, että Danton on saanut minulta satatuhatta frangia. Tällainen on tilanne, hyvä kreivi, puhumattakaan siitä, että Mirabeau on kuolemaisillaan, on ehkä jo kuollutkin.»
»No niin, sitä suurempi syy pitää kiirettä, sire.»
»Sen me aiomme tehdäkin. Antakaa nyt kuulua, mitä te ja Bouillé olette päättäneet. Hän on toivoakseni kyllin vahva. Nancyn juttu soi minulle tilaisuuden lisätä hänen valtuuksiaan ja antaa hänen johdettavakseen uusia joukkoja.»