»En tiedä, madame.»
»Minä sanoin teidän matkanne, koska tekin, asustanne päätellen, olette matkalle lähdössä.»
»Todennäköisesti, madame, minä lähden Pariisista tänään sydänyöllä.»
»Seuraatteko veljeänne vai menettekö toista tietä?»
»Minä luulen, että menemme samaa tietä, madame.»
»Sanotteko hänelle tavanneenne minut?»
»Sanon, madame, sillä, päättäen siitä kiihkosta, jolla hän kehoitti minua tulemaan luoksenne, ja siitä vaatimuksesta, etten saisi palata teitä tapaamatta, hän ei antaisi minulle milloinkaan anteeksi, jos olisin unohtanut sellaisen tehtävän.»
Nuori nainen nosti käden silmilleen, huoahti syvään ja sanoi hetken tuumittuaan:
»Varakreivi, olette aatelismies ja ymmärrätte siis täydellisesti, kuinka tärkeä on kysymys, jonka nyt aion teille tehdä. Vastatkaa minulle, ikäänkuin olisin teidän oikea sisarenne, vastatkaa, niinkuin vastaisitte Jumalalle. Voiko kreivi de Charny joutua matkallaan vakavaan vaaraan?»
»Kuka voi sanoa, madame», vastasi Isidor välttelevästi, »milloin vaara uhkaa tai ei uhkaa nykyisinä aikoina? Jos veljeltäni, Georges-rukalta, olisi lokakuun viidennen päivän aamulla kysytty, arveliko hän vaaran uhkaavan, olisi hän varmaankin vastannut kieltävästi. Seuraavana päivänä hän virui kalpeana, hengettömänä kuningattaren huoneen kynnyksellä. Aikana, jota nyt elämme, madame, nousee vaara maasta, ja ihminen joutuu toisinaan näkemään kuoleman tietämättä, mistä se tulee ja kuka sen on kutsunut.»