»Ah, tekö se olettekin, kunnon tohtori! No?»
»No niin, olen tutkinut lapsukaisen.»
»Toivotteko voivanne pelastaa sen?»
»Lääkäri ei saa kadottaa toivoa milloinkaan, ei edes kuoleman edessä.»
»Hitossa!» huudahti Mirabeau. »Sairaus on siis vakavaa?»
»Enemmän kuin vakavaa, hyvä kreivi, se vie kuolemaan.»
»Mitä sairautta se siis enää onkaan?»
»En parempaa pyydäkään kuin saada parilla sanalla kosketella sitä seikkaa, varsinkin kun sillä pitäisi olla merkitystä miehelle, joka pahaa aavistamatta on päättänyt vuokrata tämän linnan asunnokseen.»
»Mitä? Aiotteko väittää, että täällä uhkaa rutto?»
»En suinkaan, mutta minä haluan kertoa, kuinka pienokainen on saanut kuumeen, joka todennäköisesti vie sen viikossa hautaan. Lapsen äiti oli ollut niittämässä heinää puutarhurin kanssa ja voidakseen liikkua vapaammin hän oli pannut pojan lähelle sitä kaivantoa, joka liikkumattomin vesin kiertää linnan puistoa. Poloinen vaimo, jolla ei ole aavistustakaan maan kiertoliikkeestä, oli pannut pienokaisen varjoon ajattelematta, että jonkun tovin perästä varjo siirtyisi auringon puolelle. Kun lapsi oli alkanut valitella, oli äiti mennyt sitä katsomaan. Lapsi vääntelehti kaksinkertaisen vaivan ahdistamana. Aurinko oli saanut liian kauan paahtaa sen nuoria aivoja ja se oli hengittänyt suokaasuja, jotka aiheuttavat niin sanotun suomyrkytyksen.»