Sillaikaa mies, joka oli erkaantunut väkijoukosta ja kadonnut, oli rientänyt pormestarin puheille. Hän ilmoitti tälle, että kuningas ja koko hänen perheensä vaihtoi paraikaa hevosia postitalon pihalla, ja vaati häneltä vangitsemismääräystä.
Onneksi pormestari oli vain heikosti tasavaltalainen tai ei muuten halunnut puuttua niin vastuunalaiseen tehtävään. Sen sijaan että olisi heti lähtenyt tutkimaan asiaa hän vaati kaikenlaisia selityksiä, väitti koko juttua perättömäksi, lyhyesti, aikaili niin kauan, että saapui postitalon pihalle juuri kun vaunut katosivat lähimmän kulman taakse.
Oli menetetty yli kaksikymmentä minuuttia.
Kuninkaallisissa vaunuissa vallitsi pelko ja hätä. Nämä hevoset, jotka syyttä suotta kaatuilivat, toivat kuningattaren mieleen kynttilät, jotka sammuivat itsestään.
Mutta kun oli päästy kaupunginporttien ulkopuolelle, huudahtivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth yhtaikaa:
»Olemme pelastetut!»
Mutta satakunta askelta tuonnempana hyökkäsi muuan mies vaunujen luo ja huusi oviaukosta:
»Pakonne on järjestetty huonosti. Teidät vangitaan!»
Kuningatar parahti. Mies hypähti syrjään ja katosi metsikköön.
Onneksi oli Pont-de-Sommevelleen enää vain kaksikymmentä kilometriä ja siellä odottivat heitä herttua de Choiseul ja hänen neljäkymmentä husaariaan.