»Ra-rajalle!» änkytti hän.
»Niin, hyvä Léonard. Siellä, rykmentissäni minun pitäisi saada kuningattarelle osoitettu hyvin tärkeä kirje. Koska en voi itse sitä viedä hänelle, tarvitsen jonkun taatun miehen, jonka mukana sen lähetän. Pyysin häntä suosittelemaan jotakuta ja hän valitsi teidät, joka alttiutenne takia olette hänen luottamuksensa arvoinen.»
»Oh, herra herttua», huudahti Leonard, »tietenkin olen kuningattaren luottamuksen arvoinen! Mutta kuinka voin palata Pariisiin? Ylläni on tanssikengät, valkoiset silkkisukat ja silkkihousut. Minulla ei ole toisia alusvaatteita eikä rahaa.»
Tuo kelpo mies oli unohtanut, että hänen taskussaan oli kuningattaren parin miljoonan arvoiset jalokivet.
»Älkää olko levoton, hyvä ystävä», lohdutti herttua häntä, »vaunuissani on saappaita, pukuja, liinavaatteita ja rahaa, yleensä kaikkea mitä tarvitsette. Mitään ei tule teiltä puuttumaan.»
»Eipä tietenkään, herra herttua, teidän seurassanne minulta ei tule mitään puuttumaan. Mutta entä veljeni, jonka hatun ja päällystakin olen ottanut, entä poloinen rouva de l'Aage, jota ei kukaan muu osaa kähertää kuin minä? Hyvä isä sentään, kuinka tämä kaikki päättyy?»
»Se päättyy mitä paraiten, hyvä Leonard, sitä ainakin toivon.»
Ajoneuvot kiitivät nopeasti kuin tuuli. Herttua oli antanut lähetin tehtäväksi tilata kaksi vuodetta ja illallisen Montmirailista, missä hän viettäisi loppuyön.
Montmirailiin saavuttuaan matkamiehet löysivät vuoteet valmiina ja illallisen katettuna.
Ellei olisi ottanut veljensä hattua ja päällystakkia, ellei olisi tullut rikkoneeksi rouva de l'Aagelle tekemäänsä lupausta, olisi Léonard ollut likimain rauhoittunut. Silloin tällöin häneltä pääsi tyytyväinen murahdus, josta oli helppo arvata, että hän oli ylpeä ja maireissaan, kun kuningatar oli valinnut nimenomaan hänet suorittamaan niin tavattoman tärkeää tehtävää, josta nyt tuntui olevan kysymys.