— Léonard kohotti katseensa. — »No niin, kahden tunnin perättä he ovat turvassa!»
Léonard ei kyennyt vastaamaan. Hän itki kuumia kyyneliä. Lopulta hän sai sopertaneeksi:
»Kahden tunnin perästä? Täällä? Oletteko varma?»
»Kyllä, kahden tunnin perästä. Heidän piti lähteä Tuileries-palatsista yhdentoista tai puoli kahdentoista tienoissa illalla. Heidän pitäisi olla puolenpäivän aikaan Châlonsissa. Jos matkaan, jonka me juuri kuljimme, pannaan tunti tai puolitoista, ovat he täällä myöhäisintään kello kaksi. Me tilaamme päivällisen. Minä odotan husaarijoukkoa, joka herra de Goguelatin pitäisi tuoda tänne. Me pitkitämme päivällistä mahdollisimman kauan.»
»Oh, herra herttua», keskeytti Léonard, »minun ei ole nälkä».
»Ei se mitään, koettakaa kumminkin ja te voitte syödä.»
»Kyllä koetan, herra herttua.»
»Me siis istumme päivällispöydässä mahdollisimman kauan, jotta meillä olisi jokin veruke jäädä taloon… Ja kas, tuolta husaarit tulevatkin!»
Juuri silloin kuuluikin ulkoa rummun pärinää ja kavionkopsetta.
Samassa astui herra de Goguelat sisälle ja ojensi herttualle markiisi de Bouillén lähettämän paketin.