Charny ei ollut saanut tilaisuutta puhua kuningattarelle siitä vastoinkäymisestä, joka pakotti hänet jäämään kaupunkiin, sillä kuninkaalliset vaunut olivat lähteneet, ennenkuin Drouet oli vastannut hänelle, ettei tallissa ollut hevosia.
Kaupungista lähdettäessä kuningatar huomasi, ettei hänen ratsumiehensä ajanutkaan enää vaununoven kohdalla, mutta ei käynyt päinsä hidastuttaa kulkua eikä kysellä ajomiehiltä.
Ainakin kymmenesti hän kurottautui ulos ja silmäili taakseen, muttei nähnyt mitään.
Kerran sentään hän oli huomaavinaan kaukana nelistävän ratsun, mutta tuo ratsastaja alkoi pian peittyä yön sakenevaan varjoon.
Tällä välin — sillä selittääksemme ja valaistuksemme tämän kaamean matkan vaiheita ja kaikkia yksityiskohtia meidän täytyy ehtimiseen siirtyä henkilöstä toiseen — tällä välin, toisin sanoin, Isidorin ratsastaessa lähettinä puolitoista kilometriä edellä, vaunujen kiitäessä Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä ja painuessa Argonnen metsään, Drouetin rientäessä vaunujen jälkeen ja Charnyn yrittäessä tavoittaa Drouetia markiisi Dandoins ratsasti miestensä luo ja soitatti lähtömerkin.
Mutta kun sotamiehet yrittivät lähteä, olivat kadut niin täynnä väkeä, etteivät hevoset voineet astua askeltakaan…
Tämän joukon keskellä oli kolmesataa kansalliskaartilaista sotilastamineissa ja pyssy kädessä.
Yrittää taistelua — ja siitä olisi tullut tiukka — olisi merkinnyt kuninkaan tuhoa.
Parempi oli jäädä ja siten sitoa tuon joukon voimat. Dandoins alkoi neuvotella joukon kanssa, kysyi johtajilta, mitä he tahtoivat ja halusivat ja mitä tämä uhkaava mielenosoitus oikeastaan tarkoitti. Sillä välin kuningas ehtisi Clermontiin ja tapaisi siellä Damasin ja tämän sataneljäkymmentä rakuunaa.
Jos markiisi Dandoinsilla olisi ollut, kuten herra Damasilla, sataneljäkymmentä miestä, olisi hän jotakin uskaltanut, mutta hänellä oli vain kolmekymmentä. Mitä kolmellakymmenellä rakuunalla tekee kolmea- tai neljäätuhatta vastaan?