Herttua vaikeni ja odotti kuninkaan vastausta. Kuningatar näytti kannattavan ehdotusta ja loi puolisoonsa kysyvän silmäyksen.
Mutta kuningas tuntui vâlttelèvân kuningattaren katsetta ja sitä vaikutusta, joka tällä oli häneen.
Sitten hän kääntyi herttuaan päin ja sanoi:
»Käsitän hyvin, että se on keino ja kenties ainoa, jota kannattaa yrittää. Mutta voitteko taata, ettei tässä epäsuhtaisessa taistelussa, kolmeneljättä miestä seitsemää-, kahdeksaasataa vastaan, joku luoti surmaa poikaani, tytärtäni, kuningatarta tai sisartani?»
»Sire», vastasi herttua, »jos sellainen, onnettomuus sattuisi ja se tapahtuisi sen vuoksi että olette noudattanut neuvoani, ei minulla olisi muuta tehtävää kuin ampua itseni teidän majesteettinne silmien edessä».
»No niin», sanoi kuningas, »älkäämme puhuko enempää sellaisista äärimmäisistä keinoista, vaan punnitkaamme tilannetta kylmästi ja harkitusti».
Kuningatar huoahti ja astui pari askelta poispäin.
Tämä liike, jolla hän ei koettanut salata mielipahaansa, vei hänet Isidorin eteen, jonka kadulta kuuluva melu oli houkutellut ikkunaan, sillä hän toivoi yhä, että tämän melun oli aiheuttanut hänen veljensä saapuminen.
He vaihtoivat muutaman kuiskaavan sanan, ja Isidor poistui huoneesta.
Kuningas ei ollut huomaavinaan, mitä Isidorin ja kuningattaren välillä tapahtui, vaan jatkoi: