Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.
»Mutta», jatkoi herttua, »missä on ritari de Bouillé, missä on herra de
Raigecourt?»
Ja herttua katseli ympärilleen.
Kuningas oli sillä välin tullut lähemmäksi.
»En ole minäkään nähnyt heitä», sanoi hän.
»Sire», virkkoi de Damas, »annan teille kunniasanani, että odotin näkeväni heidät surmattuina vaunujenne edessä».
»Mitä nyt tehdään?» kysyi kuningas.
»Pelastetaan teidät, sire», vastasi de Damas. »Käskekää.» »Sire», selitti herttua, »minulla on täällä neljäkymmentä husaaria. He ovat tosin tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan, mutta jaksavat kyllä vielä Duniin asti.»
»Entä me?» kysyi kuningas.
»Kuunnelkaa, sire», sanoi herttua, »minun käsittääkseni voidaan menetellä vain yhdellä tavalla. Kuten sanoin, minulla on neljäkymmentä husaaria. Seitsemän luopukoon hevosistaan. Te nousette yhden ratsun satulaan ja otatte syliinne kruununprinssin, kuningatar nousee toisen ratsun selkään, madame Elisabeth kolmannen, kuninkaallinen prinsessa neljännen, rouvat de Tourzel, de Neuville ja Brunier, joita ette halunne jättää tänne, nousevat niinikään kukin satulaan… Me ympäröimme teidät jäljelle jäävien kolmenneljättä husaarin kanssa. Me raivaamme tien miekat kädessä ja niin meillä on ainakin yksi mahdollisuus pelastua. Mutta muistakaa, sire, että tämä menettelytapa on päätettävä heti, sillä tunnin, puolen tunnin, neljännestunnin perästä husaarini on ehkä saatu käännytetyksi meitä vastaan.»