Hän oli vaipunut unen helmaan.
Madame Elisabeth oli jäänyt vuoteen viereen ja nojasi sängynpatsaaseen.
Kulmakarvat vihaisissa kurtuissa kuningatar seisoi takan edessä katsellen vuoroin kuningasta, joka istui eräällä tavaramytyllä, vuoroin oven suussa neuvottelevia upseereja.
Muuan kahdeksankymmenen ikäinen vaimo oli polvillaan, kuin alttarin edessä, vuoteen ääressä, missä lapset nukkuivat. Hän oli prokuraattorin isoäiti. Häneen oli tehonnut lasten kauneus ja kuningattaren ylhäinen ilme; hän oli langennut polvilleen, vuodatti hereitä kyyneliä ja rukoili hiljaa.
Mikä oli sen rukouksen sisältö, jonka hän esitti Jumalalle? Sekö että Jumala antaisi anteeksi näille pikku enkeleille vai että nämä enkelit antaisivat anteeksi ihmisille?
Herra Sausse ja valtuuston jäsenet olivat poistuneet luvattuaan kuninkaalle, että vaunut kyllä valjastettaisiin.
Mutta kuningattaren katse todisti liiankin selvästi, ettei hän luottanut tuohon lupaukseen. Herttua tuntui olevan samaa mieltä, koskapa sanoi de Damasille sekä de Floiracille ja Foucqille, jotka olivat seurannee! häntä, ynnä molemmille henkivartijoille:
»Hyvät herrat, älkäämme välittäkö kuninkaan ja kuningattaren näennäisestä tyyneydestä. Asema ei ole epätoivoinen, mutta tarkastelkaamme sitä oikealta näkökulmalta.»
Upseerit nyökkäsivät, merkiksi, että he kuuntelivat ja että herttua voisi jatkaa.
»On enemmän kuin luultavaa, että markiisi de Bouillé tietää jo, mitä on tapahtunut, ja että hän saapuu tänne kello viideksi tai kuudeksi, koska hänen pitäisi tällä haavaa olla Dunin ja Stenayn välimailla kuninkaan saksalaishusaarien kanssa. Hänen etuvartiostonsa voi hyvinkin olla täällä paria tuntia aikaisemmin kuin hän. Sillä nykyisessä asemassamme on kaikki mikä tuntuu mahdolliselta pantava täytäntöön. Mutta emme voi liioin väistää sitä tosiseikkaa, että neljä- tai viisituhatta miestä piirittää meitä ja että heti kun markiisi de Bouillén joukko-osastot tulevat paikalle, syntyy perin vaarallinen tilanne, kaamea ratkaisun hetki. Kuningas tahdotaan kenties viedä pois Varennesista, hänet pakotetaan nousemaan satulaan ja hänet viedään Clermontiin… Hänen henkeään uhataan, hän voi saada surmansa. Mutta tämä vaara, hyvät herrat, on vain hetkellinen, ja heti kun on päästy tullista ulos ja husaarit ovat marssineet kaupunkiin, oli näin tie selvä: Meidän on siis kestettävä korkeintaan kymmenisen minuuttia. Meitä on kymmenen; ottaen huomioon tämän talon aseman voimme toivoa, että meistä saa surmansa yksi minuutissa. Meillä on siis aikaa.»