Kuulijakunta tyytyi nyökäyttämään hyväksymisen merkiksi. Tämä uhrautuva alttius, joka oli valmis uhmaamaan kuolemaakin, tulkittiin mutkattomasti ja hyväksyttiin yhtä yksinkertaisesti.
»No niin, hyvät herrat», jatkoi herttua, »minun käsittääkseni menettelemme seuraavalla tavalla: ensimmäisen laukauksen kuullessamme, ensimmäisen huudon kuuluessa ulkoa me riennämme viereiseen huoneeseen. Me surmaamme kaikki siellä olevat ja valtaamme portaat ja ikkunat. Huoneessa on kolme ikkunaa, kolme meikäläistä puolustaa niitä, muut seitsemän sijoittuvat portaille, joita on helppo puolustaa niiden kierteismuodon vuoksi, sillä yksi mies voi siellä pitää puoliaan viittä kuutta hyökkääjää vastaan. Surmansa saaneitten meikäläisten ruumiitkin ovat henkiin jääneille jonkunlaisena suojana. Voi siis lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että husaarit pääsevät kaupungin herroiksi, ennenkuin me olemme kuolleet viimeiseen mieheen, ja jos kuolemmekin, on historian maininta riittävänä ja kauniina palkkiona uhrautumisestamme.»
Nuoret miehet puristivat toistensa kättä kuten varmaankin tekivät muinaiset spartalaiset ennenkuin lähtivät taisteluun. Sitten jokainen asettui paikalleen: henkivartijat ja Isidor de Charny — jolle varattiin paikka, koska hän oli tilapäisesti poissa — sijoittuivat vartioimaan kolmea katuikkunaa, herttua de Choiseul asettui portaitten alapäähän, sitten de Damas, de Floirac, Foucq ja ne kaksi rakuunarykmentin aliupseeria, jotka olivat pysyneet uskollisina de Damasille.
Kun nämä valmistelut oli suoritettu, kuului kadulta hälinää.
Tulossa oli toinen lähetystö. Siihen kuuluivat ensinnäkin Sausse, joka tuntui olevan kaikkien lähetystöjen kantajäsen, kansalliskaartin päällikkö Hannonet ja kolme neljä valtuustonjäsentä.
He ilmoittautuivat ja kun kuningas arveli, että vaunut lopultakin olivat lähtökunnossa, käski hän lähetystön tulla sisälle.
Miehet astuivat sisälle. Nuoret miehet, jotka tarkastelivat heidän pienimpiäkin liikkeitään ja eleitään, olivat huomaavinaan Saussen piirteissä epäröintiä ja Hannonetin otsalla horjumattoman päättäväisyyden leiman. Kummatkaan merkit eivät olleet heidän mielestään suotuisia enteitä.
Samalla kertaa kuin lähetystökin tuli sisälle Isidor de Charnykin. Hän kuiskasi pari sanaa kuningattarelle ja lähti sitten taas nopeasti ulos.
Kuningatar peräytyi kalpeana vuoteen viereen, missä lapsukaiset nukkuivat.
Kuningas loi kysyvän katseen valtuuston edustajiin ja odotti, että he esittäisivät asiansa.