Häntä tuntui muuten kannustavan vallan toinen tunne kuin pelko. Siitä ei voinut olla epäilystäkään, kun katseli hänen kasvojensa ilmettä. Se ilme oli kuin metsästäjän, joka lopultakin näkee samaan hautaan sulloutuneina leijonan, naarasleijonan ja leijonan pennut, jotka ovat raadelleet hänen ainoan lapsensa.
Kuultuaan sanan vangitsen, joka oli saanut herttua de Choiseulin syöksymään esille, nousi kuningaskin.
»Vankeja, kansalliskokouksen nimessä vangittuina! Mitä tarkoitatte? En ymmärrä teitä.»
»Se on yksinkertainen juttu», vastasi tuntematon, »ja helppo ymmärtää. Vaikka olitte vannonut, ettette poistuisi Ranskasta, olette kuitenkin lähtenyt yöllä pakoon, olette pettänyt sananne, pettänyt kansan, pettänyt kansakunnan, niin että kansalaiset ovat huutaneet kaikkia tarttumaan aseihin, niin että koko kansa on noussut ja että kansa ja kansakunta sanovat teille vähäpätöisimmän alamaisenne suulla — joka vaikka onkin alhaista syntyperää on silti kyllin mahtava —: 'Sire, kansan, kansakunnan, kansalliskokouksen nimessä te olette minun vankini!'»
Viereisestä huoneesta kuului hyväksymishuutoja, joita säesti tai joita seurasi raivokas suosionosoitusten myrsky.
»Madame, madame», kuiskasi herttua de Choiseul kuningattarelle, »älkää unohtako, että te ehkäisitte minua ja ellette olisi säälinyt tuota miestä, ei teidän nyt tarvitsisi sietää moista häväistystä».
»Se ei merkitse mitään, jos voimme kostaa», vastasi kuningatar niinikään kuiskaavalla äänellä.
»Niinpä kyllä», sanoi herttua, »mutta entä jos emme voikaan kostaa?»
Kuningatar voihkaisi raskaasti.
Mutta silloin kreivi de Charnyn käsi ojentui hitaasti herttuan selän takaa ja kosketti kuningattaren käsivartta.