Marie-Antoinette kääntyi nopeasti.
»Antakaa tuon miehen sanoa ja tehdä mitä hän haluaa», kuiskasi kreivi, »minä otan hänet vastuulleni…»
Kuningas oli kokonaan huumaantunut häntä kohdanneesta uudesta iskusta ja silmäili ihmeissään tuota synkännäköistä miestä, joka kansalliskokouksen, kansan ja kansakunnan nimessä puhui hänelle noin voimakasta kieltä. Tähän kummasteluun sekoittui jonkunlaista uteliaisuutta, sillä Ludvig XVI:sta tuntui, että hän oli nähnyt tuon miehen joskus ennenkin, vaikkei muistanut missä, ja ettei hän nähnyt tuota miestä nyt ensimmäistä kertaa.
»Mutta mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Puhukaa.»
»Sire, minä tahdon, ettette te eikä kuninkaallinen perhe astu enää askeltakaan ulkomaille päin.»
»Ja te olette varmaankin tullut tuhatmiehisen joukon kanssa estämään lähtöäni?» sanoi kuningas, joka kävi keskustelun pitkästyessä yhä ryhdikkäämmäksi.
»En, sire. Olen yksin tai oikeammin, meitä on kaksi, kenraali Lafayetten ajutantti ja minä, halpa talonpoika vain. Mutta kansalliskokous on laatinut vangitsemismääräyksen. Se on luottanut meihin ja uskonut meidän tehtäväksemme sen täytäntöönpanon ja se pannaan täytäntöön.»
»Näyttäkää sitä määräystä, jotta edes saan vilkaista siihen», sanoi kuningas.
»Se on seuralaiseni hallussa, ei minulla. Kenraali Lafayette ja kansalliskokous ovat lähettäneet toverini panemaan täytäntöön kansan tahtoa. Minut on lähettänyt herra Bailly tai oikeammin minä olen lähtenyt omasta aloitteestani pitämään silmällä sitä toveria ja ampuakseni hänet, jos hän epäröisi.»
Kuningatar, herttua de Choiseul, de Damas ja muutkin läsnäolijat silmäilivät toisiaan ihmeissään; he olivat nähneet kansan vain kahdessa olomuodossa: alistuvana tai riehahtavana, armoa anovana tai murhaavana. Ensimmäistä kertaa he näkivät sen tyynenä, pystypäin, kädet ryntäillä, voimansa tuntevana ja puhuen oikeuksiensa nimessä.