Kansalliskaartilaiset liikahtivat toisen kerran tunkeutuakseen sisähuoneeseen; epätietoista on, mikä olisi ollut seuraus näiden kahden, vihaa huokuvan joukon yhteentörmäyksestä, ellei Charny, joka oli lausunut keskustelun alussa vain pari kolme sanaa ja joka siitä lähtien oli pysytellyt erillään, olisi rientänyt esille ja tarttunut tuntemattoman kansalliskaartilaisen käteen juuri kun se oli kiertynyt miekanponnen ympärille.
»Sallikaa minun puhua teille pari sanaa, herra Billot», sanoi hän.
Billot — hän se tosiaan oli — äännähti kummissaan, valahti kuolonkalpeaksi, näytti jonkun tovin epäröivältä ja työnsi sitten osittain paljastetun miekan takaisin tuppeen.
»Hyvä on. Minullakin on teille jotakin sanottavaa, herra de Charny», sanoi hän.
Sitten hän kääntyi ovelle päin.
»Kansalaiset», sanoi hän, »tilaa meille! Minun on puhuttava hieman tämän upseerin kanssa. Mutta olkaa rauhassa», lisäsi hän hiljaa, »leijona, naarasleijona ja pennut eivät pääse käsistämme. Minä olen paikalla ja vastaan heistä!»
Tällä miehellä, joka oli väkijoukolle yhtä tuntematon kuin kuninkaalle ja tämän seurueelle — Charnyta lukuunottamatta — tuntui olevan oikeus komentaa kansalliskaartilaisia ja he poistuivat ja etuhuone tyhjeni.
Jokainen halusi sitäpaitsi kertoa ulkonaoleville, mitä sisällä oli tapahtunut, ja kehoittaa isänmaanystäviä entistäkin suurempaan valppauteen.
Sillä välin Charny oli kuiskannut kuningattarelle:
»Herra de Romeuf on puolellanne, madame. Jätän hänet teidän haltuunne.
Koettakaa käyttää tilaisuutta hyväksenne.»