V
Kerrotaan, mitä Catherinelle on tapahtunut, mutta ei sanota, mitä hänelle tapahtuu
Tänä heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä kellon lähetessä yhtätoista illalla tohtori Raynal, joka oli mennyt levolle toivoen — kuten lääkärit niin usein turhaan tekevät — saavansa viettää yön kaikessa rauhassa, heräsi siihen, että ulko-ovelta kuului kolme voimakasta koputusta.
Kuten tiedämme, oli kunnon tohtorin tapana, kun yöllä kolkutettiin hänen ovelleen tai soitettiin yökelloa, mennä itse avaamaan, jotta tapaisi pikemmin ne henkilöt, jotka voivat tarvita hänen apuaan.
Tälläkin kerralla hän hypähti sukkasillaan vuoteesta, pani yllensä aamunutun, jalkaansa tohvelit ja meni niin nopeasti kuin pääsi kapeat portaat alas.
Vaikka hän liikkuikin ketterästi, oli hän yöllisen vieraan mielestä kai liian hidas, sillä tämä oli alkanut jälleen kolkuttaa, mutta nyt ihan säännöttömästi ja loputtomasti, kunnes ovi äkkiä aukeni.
Tohtori Raynal tunsi saman lakeijan, joka kerran aikaisemminkin oli tullut häntä yöllä hakemaan varakreivi Isidor de Charnyn luokse.
»Ohoh!» virkkoi tohtori. »Tekö taas, ystäväiseni? Ymmärrätte kai, etten sano näin moittiakseni, mutta jos isäntänne on jälleen haavoittunut, niin pitäköön varansa; ei ole terveellistä liikuskella tienoilla, missä sataa pyssynkuulia.»
»Herra tohtori», vastasi palvelija, »nyt ei ole kysymys isännästä eikä haavasta, vaan jostakin muusta yhtä kiireellisestä. Pukeutukaa nopeasti, tässä on ratsu, teitä odotetaan.»
Tohtori ei tarvinnut pukeutumiseensa milloinkaan viittä minuuttia enempää. Tällä kerralla, kun hän huomasi palvelijan äänensävystä ja äskeisestä kolkutustavasta, että häntä tarvittiin tavallista kiireellisemmin, hänelle riitti neljä minuuttia.