»Vai niin», virkkoi hän, »lyön vetoa, että kysymyksessä on synnytys?»
Isidor tarttui hänen käteensä.
»Niin on, tohtori, ja lupaattehan säilyttää salaisuuden, eikö totta?»
Tohtori kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: — Hyvä jumala, olkaa rauhassa, ei tämä ole ensimmäistä kertaa!
»No niin, tätä tietä», sanoi Isidor vastaten hänen ajatukseensa.
Ja molemmat painuivat rautatammien sekaan, yli kuivien, alla ratisevien lehtien, suunnattomien pyökkien pimentoon, joiden huojuvien oksien lomitse tähti silloin tällöin pilkahti, ja etenivät ryteikössä, johon ratsain ei olisi voinut tunkeutua.
Jonkun tovin perästä tohtori näki Clouise-kallion.
»Soo, kelpo Clouisin majaanko olemmekin menossa?» kysyi hän.
»Emme ihan sinne, mutta lähelle kyllä», vastasi Isidor.
Ja kiertäen tuon suunnattoman kalliopaaden hän opasti tohtorin pienen tiilirakennuksen oven eteen. Tämä rakennus nojasi vanhan metsänvartijan hökkeliin niin välittömästi, että olisi voinut luulla — ja naapuristossa tosiaan luultiinkin että ukko Clouis oli mukavuussyistä rakennuttanut tämän jatkon.