Samana päivänä, jolloin kansalliskokous poisti perinnöllisen aateluuden, kuten se oli poistanut periytyvän rikollisuuden, ilmestyi sen aitauksen eteen ihmisyyden edustajana muuan preussilainen parooni, Klevessä syntynyt, saksalainen, Reinin maakuntalainen -— Anacharsis Clootz — joka oli muuttanut etunimensä Jean-Baptisten Anacharsisiksi. Hänen mukanaan tuli parikymmentä kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvaa, kansallispukuista miestä, kaikki maastakarkoitettuja, jotka kansojen, ainoiden laillisten hallitsijain, nimessä tulivat pyytämään itselleen paikkaa liittojuhlassa.
Tälle ihmisyyden puhemiehelle myönnettiin paikka.
Toisaalta Mirabeaun vaikutus kasvoi päivä päivältä. Tämän valtavan taistelijan toimesta hovi sai kannattajia ei ainoastaan oikeistosta, vaan myöskin vasemmistosta. Kansalliskokous oli äänestänyt melkein haltioissaan neljänkolmatta miljoonan sivililistan kuningasta varten ja neljän miljoonan elinkoron kuningattarelle.
Siinä oli kummallekin riittävä korvaus niistä kahdensadankahdeksantuhannen frangin veloista, jotka he olivat suorittaneet kaunopuheisen kansanjohtajan puolesta, ja niistä kuudentuhannen frangin kuukausituloista, jotka he olivat hänelle taanneet.
Mirabeau ei ollut erehtynyt maaseutulaisten mielialasta. Ne liittolaiset, jotka Ludvig XVI oli ottanut puheilleen, tulivat Pariisiin tulvillaan ihastusta kansalliskokousta kohtaan, mutta myöskin kunnioitusta kuninkuutta kohtaan. He heiluttivat hattuaan herra Baillyn edessä ja huusivat: »Eläköön kansa!» Mutta he polvistuivat Ludvig XVI:n eteen, panivat miekkansa hänen jalkojensa juureen ja huusivat: »Eläköön kuningas!»
Valitettavasti kuningas oli liian vähän runollinen, liian vähän ritarillinen. Hän vastasi huonosti näihin sydämenpurkauksiin.
Valitettavasti kuningatar oli liian ylpeä, liiaksi lotringilainen, jos niin saa sanoa, eikä osannut panna oikeaa arvoa näihin alttiuden todistuksiin.
Nais-rukka! Hänen ajatustensa pohjalla oli jotakin synkkää, jotakin, mikä muistutti niitä mustia pilkkuja, jotka himmentävät aurinkoa.
Tämä synkkä jokin, hänen sydäntään samentava pilkku oli Charnyn poissaolo, Charnyn, joka olisi voinut tulla, mutta joka pysytteli markiisi de Bouillén lähettyvillä.
Mirabeaun tavattuaan hän oli hetken ajatellut ruveta ajan ratoksi liehimään tätä miestä. Kun tuo mahtava nero oli nöyrtynyt hänen edessään, oli hänen kuninkaallinen ja naisellinen itserakkautensa tuntenut miellyttävää kutkutusta. Mutta tarkemman harkinnan perästä, mitä on sydämelle nero, mitä merkitsevät intohimolle itserakkauden ja ylpeyden riemuvoitot?