»Hyvä», virkkoi Pitou, »tuntuu siltä, että menet paikkaan, missä sinulla on hauskaa».
»Siinä paikassa olen käynyt vain kerran, Pitou, mutta sinne menen aina hyvin onnellisena.»
»Eipä siis muuta kuin mennä ilmoittamaan apotti Bérardierille, että lähdet ulos. Portilla odottaa ajuri ja minä vien sinut mukanani.»
»Jottemme tuhlaisi aikaa, niin mene sinä, Pitou ystävä, viemään apotille isäni terveiset. Sillaikaa minä pukeudun ja tapaan sinut pihalla.»
Pitou toimitti asian opiston johtajalle, sai Sebastienille lähtöluvan ja poistui pihalle.
Apotti Bérardierin tapaaminen oli melkoisesti hivellyt Pitoun itserakkautta. Hän oli esittäytynyt samaksi maalaistomppeliksi, joka kypäri päässä, sapeli kupeella ja huonosti puettuna oli Bastiljin valtauspäivänä, täsmälleen vuosi sitten, herättänyt tavatonta huomiota opistossa sekä aseistuksensa että vajavaisen pukunsa johdosta. Tänään hänellä oli päässä kolmikolkkahattu, yllä sininen nuttu, jossa oli valkoiset pielet, jalassa lyhyet housut, asetakki, kapteenin olkalaput. Tänään hänessä oli sitä varmaa itsetietoisuutta, jota kansalaisten kunnioittava suhtautuminen ihmiseen valaa. Tänään hän esiintyi liittolaisedustajana, lyhyesti, miehenä, jolla oli oikeus vaatia kunnioittavaa kohtelua.
Apotti Bérardier kohtelikin häntä huomaavasti.
Melkein samalla hetkellä kun Pitou tuli alas opiston johtajan portaita, ilmestyi Sebastien oppilasosaston portaille.
Sebastien oli vielä kuin lapsi. Hän oli miellyttävän näköinen, kuudentoista tai seitsemäntoista ikäinen nuorukainen, jonka kasvoja kehysti kaunis, kastanjanruskea tukka ja jonka sinisissä silmissä säihkyi nuoruuden ensimmäinen hehku, kultaisena kuin koittavan päivän rusko.
»Tässä olen», sanoi hän iloisesti Pitoulle. »Lähtekäämme.»