Pitou katseli ja sopersi jotakin, mutta antoi kauniin naiseni käden pysyä ojennettuna.
»Tartu tuohon käteen ja suutele sitä, Pitou», kehoitti Sebastien.
»Äitini sallii sen.»
»Äitisi?» ihmetteli Pitou.
Sebastien nyökäytti päätänsä.
»Niin, hänen äitinsä», sanoi Andrée katse iloa säteillen. »Hänen äitinsä, jonka luokse olette hänet tuonut yhdeksän kuukautta kestäneen eron jälkeen. Hänen äitinsä, joka on nähnyt hänet vain kerran ja joka toivoen, että toisitte hänet vielä toistekin tänne, ei halua pitää sitä teiltä salassa, vaikka se salaisuus olisi hänen turmionsa, jos se tulisi ilmi.»
Aina kun vedottiin Pitoun sydämeen ja alttiuteen, sai olla varma, että tuo kelpo poika siinä samassa voitti hämminkinsä ja epäröintinsä.
»Ah, madame», sanoi hän, tarttui käteen, jonka kreivitär de Charny ojensi hänelle, ja suuteli sitä, »olkaa rauhassa, salaisuutenne säilyy!»
Hän ojentautui ja laski arvokkain elein käden sydämelleen.
»Ja nyt, herra Pitou», jatkoi kreivitär, »poikani sanoi, ettette ole vielä syönyt aamiaista. Astukaa ruokasaliin ja sillaikaa kun minä juttelen Sebastienin kanssa — suottehan äidille sen ilon? — teille tarjotaan ateria ja siten saatte menetetyn ajan takaisin.»
Ja tervehdittyään Pitouta katsein, jommoista hän ei ollut milloinkaan suonut Ludvig XV:n tai Ludvig XVI:n hovin rikkaimmille ylimyksillekään, hän talutti Sebastienin salongin kautta makuusuojaan saakka ja jätti hölmistyneen Pitoun ruokasalissa odottamaan annetun lupauksen vaikutusta.