Jonkun tovin kuluttua tämä lupaus toteutuikin. Kaksi kyljystä, kylmä kana ja lautasellinen hilloa tuotiin pöytään, jolla jo ennestään oli pullo bordeaux-viiniä, venetsian-kristallista tehty lasi, hieno kuin harso, ja kasa kiinan-posliinisia lautasia.
Vaikka tarjoilu olikin näin loistavaa, emme uskalla väittää, ettei Pitou olisi kaivannut kahden naulan leipää, silavaa ja vihreäsinettistä viinipulloa.
Juuri kun hän alkoi paloitella kanaa, ahmittuaan sitä ennen molemmat kyljykset, aukeni ruokasalin ovi ja huoneeseen astui muuan nuori mies, joka aikoi mennä salista suoraa päätä viereiseen salonkiin.
Pitou nosti päänsä, nuori aatelimies painoi katseensa alas, sillä he olivat tunteneet toisensa heti ja samaan aikaan kuului kaksi huudahdusta:
»Herra varakreivi de Charny!»
»Ange Pitou!»
Pitou nousi, hänen sydämensä sykki rajusti. Nuoren miehen näkeminen toi hänen mieleensä hänen elämänsä tuskallisimmat muistot.
Isidor puolestaan muisti Pitoun nähdessään vain sen kiitollisuudenvelan, jossa Catherine oli tähän kelpo nuorukaiseen.
Hän ei tiennyt, ei voinut mitenkään edes aavistaa, kuinka syvästi Pitou rakasti Catherinea, niin syvästi, että oli voinut siitä rakkaudesta ammentaa voimaa uhrautumiseensa. Sen vuoksi hän astuikin suoraan Pitoun luo, jossa hän asetakista ja kaksinkertaisista olkanauhoista huolimatta ja vanhan tottumuksen mukaan näki vain haramontilaisen maalaispojan, Susilehdon jäniksenpyytäjän ja Billotin maatalon rengin.
»Ah, tekö se olettekin, herra Pitou», sanoi hän, »hauskaa tavata teidät saadakseni kiittää kaikesta sydämestäni teitä niistä palveluksista, jotka olette meille tehnyt».