»Ettekö tiedä? En minäkään. Ehkä hänen on käynyt samoin kuin Bastiljin tai kuin herra de Flessellesin tai niinkuin meidänkin kerran käy», jatkoi Pitou filosofoivasti, »pulvis es et in pulverem reverteris. Kun ajattelen, että portista, joka oli tuossa ja jota ei ole enää, te astuitte linnoitukseen annettuanne sitä ennen herra Maillardin sepustaa kuuluisan lipasta koskevan kirjoituksenne, joka minun piti lukea kansalle, ellette palaisi, kun ajattelen, että tuolla, missä nyt ovat sinkilät ja kahleet, tuossa isossa kuopassa, joka muistuttaa vallihautaa, te kohtasitte herra de Launayn — miesparka, näen hänet vieläkin, yllä sinipunerva nuttu, päässä kolmikolkkahattu, rinnalla punainen nauha ja kädessä miekkakeppi, siinä jälleen yksi, joka on mennyt samaa tietä kuin herra Flesselleskin! — kun ajattelen, että herra de Launay näytti teille Bastiljin alhaalta ylös asti, antoi teidän tutkia ja mitata sitä… muureja, jotka tyveltään olivat kolmekymmentä ja harjaltaan viisitoista jalkaa paksut… kun ajattelen, että te nousitte hänen kanssansa torneihin ja että te uhkasitte, mikäli hän ei käyttäytyisi järkevästi, heittäytyä hänen kerallaan tornista alas, kun ajattelen, että alas tullessanne hän näytti teille tykin, joka kymmentä minuuttia myöhemmin olisi lähettänyt minut sinne, missä poloinen herra de Flesselles on nyt ja missä poloinen herra de Launay on itsekin, ellen olisi keksinyt sopivaa piilopaikkaa, ja kun lopuksi ajattelen, että te kaiken tämän nähtyänne sanoitte ikäänkuin olisi ollut kysymys jonkun heinäladon, kyyhkyslakan tai tuulimyllyn valtauksesta: 'Ystävät, ottakaamme Bastilji! ja että me otimme sen, sen maanmainion Bastiljin ja otimmekin niin verrattoman hyvin, että tänään istumme sen entisellä paikalla, haukkaamme sianmakkaraa ja maistelemme bourgogne-viiniä sen tornin sijalla, jota sanottiin kolmanneksi Berthaudièreksi ja jossa tohtori Gilbert oli vankina! Kuinka ihmeellistä! Ja kun ajattelen kaikkea hälinää ja melua, touhua ja tohinaa… Mutta», jatkoi Pitou, »mitä tämä melu sitten on? Kuuletteko, isäntä, jotakin on menossa tai joku menee, koko maailma juoksee ja kuhisee. Tulkaa katsomaan, kuten muutkin, tulkaa, isäntä, tulkaa!»
Pitou pujotti kätensä Billotin kainaloon ja molemmat, Pitou uteliaana,
Billot välinpitämättömänä, lähtivät suunnalle, mistä melu kuului.
Melun oli aiheuttanut mies, jolla oli harvinainen oikeus aiheuttaa melua kaikkialla, missä hän liikkuikin.
Hälinän keskeltä kuului huutoja: »Eläköön Mirabeau!» Huudot lähtivät voimakkaista rinnoista, jotka eivät niinkään helposti muuta ihmisistä saamaansa käsitystä.
Se oli tosiaankin Mirabeau. Erään naishenkilön seurassa hän oli tullut katsomaan uutta Bastiljia, ja kun hänet oli tunnettu, syntyi tämä kova hälinä.
Nainen oli hunnutettu.
Joku muu kuin Mirabeau olisi kauhistunut tätä melua, joka, kulki hänen perässään ja jonka ylisteleviin ääniin sekaantui myöskin uhkailevaa sorinaa, samanlaisia huutoja, jotka saattelivat roomalaisen voittajan riemuvaunuja ja joiden sisältönä oli. »Caesar, älä unohda, että sinäkin olet kuolevainen!»
Mutta hän, rajusäitten mies, joka myrskylinnun lailla tuntui voivan elää vain ukonjyrinän ja salamain seassa, hän liikkui tuossa hälinässä hymyilevin kasvoin, tyynin silmin ja hallitsijan elein, kuljettaen käsikynkässään tuota tuntematonta naista, jota hänen seuralaisensa kansanomaisuuden synnyttämä vihurituuli puistatti.
Semelen tavoin tuo varomaton oli varmaankin halunnut nähdä Jupiterin, ja nyt oli salama polttaa hänet poroksi.
»Oh, se on herra Mirabeau!» huudahti Pitou. »Herra Mirabeau tosiaankin, ylhäisön Mirabeau! Muistatteko, isäntä Billot, että tässä lähellä kerran näimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, ja että sanoin teille silloin: 'En tiedä, millainen on ylhäisön Mirabeau, mutta kyllä kansan Mirabeau on melko ruma'? No niin, nyt kun olen nähnyt molemmat, sanon, että minun mielestäni ne ovat yhtä rumat, mikä ei silti estä meitä osoittamasta kunnioitusta tuolle suurmiehelle.»