Tilanhoitaja laski tällä kerralla seitsemäntoista porrasaskelta ja ehdittyään kahdeksannelletoista hän mutisi, unohtaen mykkyyden, johon hän tuntui tuomitun:
»Hyvä, olen oikealla tiellä.»
Jonkun askelen päässä näkyivät lepattavat oviverhot. Billot asteli suoraan näitä verhoja kohden, työnsi ne syrjään ja joutui puolipyöreään, maanalaiseen saliin, jonne oli kerääntynyt jo viitisenkymmentä henkilöä.
Lukijamme ovat jo kerran astuneet tähän saliin, viisi, kuusitoista vuotta sitten Rousseaun jäljessä.
Kuten Rousseaun aikoihin, oli sali nytkin verhottu punaisilla ja valkoisilla kankailla, joiden päällä riippuivat kompassi, kulmarauta ja vesivaaka.
Yksi ainoa holvilaesta riippuva lamppu loi kalvakasta valoa salin keskikohdalle, muttei riittänyt valaisemaan henkilöitä, jotka haluten pysyä tuntemattomina pysyttelivät seinävierillä.
Neljä porrasta johti lavalle, joka oli varattu puhujille ja veljeskunnan uusille tulokkaille. Tällä lavalla, ihan lähellä seinää, oli yksinäinen pöytä ja tyhjä nojatuoli, molemmat kokouksen puheenjohtajaa varten.
Parin hetken kuluttua sali oli täyttynyt ahdinkoon asti. Joukossa oli kaikensäätyisiä ja -arvoisia miehiä, talonpojasta ruhtinaaseen saakka, jotka saapuivat yksitellen, kuten Billotkin, ja jotka toisiaan tuntematta tai toisensa tuntien hakivat itselleen paikan minkä parhaaksi katsoivat.
Jokaisella oli takkinsa tai viittansa alla joko vapaamuurarin esiliina, jos hän oli vain tavallinen vapaamuurari, tai kirkastettujen vyöhyt, jos hän oli sekä vapaamuurari että kirkastettu, toisin sanoin vihitty suureen salaisuuteen.
Vain kolmelta puuttui tämä jälkimäinen tunnusmerkki, heillä oli vain vapaamuurarin esiliina.