Käytäväovea naamioiva verho kohosi hitaasti ja mustapukuinen nuorukainen astui esille.
Hän päästi verhon putoamaan taaksensa, mutta itse pysähtyi kynnykselle odottaen, että häntä puhuteltaisiin.
»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.
Nuori mies totteli.
Olemme jo sanoneet, että hän oli tuskin kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuoden ikäinen mies, jota valkoisen ja hienon hipiänsä vuoksi olisi voinut pitää naisena. Suunnaton, piukka kaulanauha, jota hän vastoin ajan kuosia piti, pani arvelemaan, ettei hänen ihonsa hohtava kuultavuus ollutkaan veren puhtautta, vaan pikemminkin jonkun salaisen taudin aiheuttamaa. Vaikka hän oli varreltaan pitkä ja vaikka hänellä oli korkea kaulanauha, näytti hänen kaulansa verrattain lyhyeltä. Otsa oli matala ja päälaki näytti litistyneeltä. Siitä johtui, että tukka, olematta pitempi kuin mitä silloinen kuosi salli, ulottui miltei silmille ja niskassa olkapäille asti. Koko hänen olemuksessaan näkyi eräänlaista koneellista jäykkyyttä, joka teki tästä tuskin elämänsä kynnykselle ehtineestä nuoresta miehestä kuin toisen maailman lähettilään, kuin haudan edustajan.
Puheenjohtaja silmäili häntä kotvan aikaa tarkasti ennenkuin aloitti kyselynsä.
Mutta tämä katse, johon sekoittui kummastelua ja uteliaisuutta, ei saanut nuorukaisen tuijottavaa katsetta painumaan.
Hän odotti.
»Mikä on nimesi vihkimättömien joukossa?»
»Antoine Saint-Just.»