»Minähän sanoin sinulle», huomautti puheenjohtaja.
Mutta sensijaan että olisi vastannut yksinkertaisesti: »minä vannon!» herttua, haluten katkaista kaikki peräytymistiet, toisti kumealla äänellä:
»Minä vannon katkaisevani kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle olenkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»
Puheenjohtaja kääntyi naamioitujen miesten puoleen, jotka silmäilivät toisiaan ja joiden katseet välähtivät salaman lailla heidän naamionsa aukoista.
Sitten hän sanoi herttualle:
»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua, tästä hetkestä alkaen olet vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille, mutta älä unohda erästä seikkaa, sitä näet, että jos kavallat meidät, ei salamakaan ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin. — Ja nyt elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»
Ja puheenjohtaja viittasi prinssille hautakammion ovea, joka aukeni hänen edessään.
Herttua kohotti käden otsalleen, huoahti raskaasti kuin henkilö, joka on kantanut liian painavaa taakkaa-, ja ponnisteli irroittaakseen jalkansa permannosta.
»Haa, saan siis kostaa!» huudahti hän ja kiiruhti hautakammioon.