Prinssit ovat kadottaneet kansansuosion maasta pakenemalla.
Monsieur on kadottanut kansansuosion Favrasin jutun takia.
Ja lopuksi, hallitusmuoto on vannottu isänmaan alttarillani kansalliskokouksen puheenjohtaja on istunut samanlaisella valtaistuimella kuin kuningaskin; laki ja kansa ovat heitä ylempänä; Eurooppa katselee meitä, on vaiti ja odottaa; ne, jotka eivät osoita ihastusta, vapisevat!
Veljet, onko Ranska se, joksi sanoin sen tulevan, onko se koneisto, jonka rattaihin Eurooppa takertuu, onko se aurinko, josta maailma saa valon?»
»On, on, on!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
»Mutta, veljet», jatkoi Cagliostro, »uskotteko, että työ on edistynyt niin pitkälle, että sen voi jättää oman onnensa nojaan? Uskotteko, että nyt kun hallitusmuoto on vannottu kuninkaan valaan voi luottaa?»
»Emme, emme, emme!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
»Siinä tapauksessa», jatkoi Cagliostro, »on ryhdyttävä suuren kansanvaltaisen työmme toiseen vallankumousjaksoon. Huomaan ilokseni, että teidän, kuten minunkin mielestäni vuoden 1790 liittojuhla ei ole päämäärä, vaan levähdyskohta. No niin, levähdyskohtaan on tultu ja lepo on nautittu; hovi on jälleen puuttunut vastavallankumoukselliseen toimintaan; vyöttäkäämme mekin kupeemme ja jatkakaamme taivalta. Arat sydämet saavat varmaankin tuta monta levottomuuden tuntia, monta heikkouden hetkeä; usein meitä valaiseva säde näyttää sammuvan, meitä opastava käsi tuntuu hylkäävän meidät. Useammin kuin kerran sinä pitkänä ajanjaksona, joka meidän vielä on elettävä, meidän asiamme tuntuu uhatulta, joku odottamaton tapaus, joku aavistamaton sattuma on tuhoamaisillaan sen. Kaikki näyttää olevan meitä vastaan: epäsuotuisat olosuhteet, vihollistemme voitot, lähimmäistemme kiittämättömyys. Monet ja kenties juuri tunnontarkimmat joutuvat niin monen rehellisesti kestetyn vaivan ja näennäisen voimattomuuden jälkeen kysymään itseltään, ovatko he kenties väärällä tiellä ja ovatko he kenties joutuneet ajamaan huonoa asiaa. Mutta ei, veljet, ei! Minä sanon sen teille ja kaikukoot sanani alati teidän korvissanne voiton hetkellä riemusoittona, tappion uhatessa hätäkellon kumahduksena! Ei, johtajakansoilla on pyhä tehtävä, joka heidän kaitselmuksen määräyksestä on ehdottomasti suoritettava. Herralla, joka niitä johtaa, on salaiset aikeensa ja hän näyttäytyy meille vain niiden toteutumisen kirkkaudessa. Usein pilvi peittää hänet meidän katseiltamme ja hänen luullaan olevan poissa. Usein jokin aate näyttää horjahtavan ja peräytyvän, vaikka se päinvastoin, kuten keskiajan turnausritarit, hakee vain tilaa pannakseen keihään tanaan ja rynnätäkseen uudelleen vastustajansa kimppuun vereksin voimin ja entistäkin tulisemmin. Veljet, veljet! Päämäärä, jonne me pyrimme, on korkealle kalliolle pystytetty majakka. Parikymmentä kertaa matkamme varrella maakamaran kohokohdat estävät meitä näkemästä sitä ja sen arvellaan sammuneen. Silloin heikkouskoiset napisevat, voivottelevat, pysähtyivät ja sanovat: 'Nyt meillä ei ole enää opasta, me vaellamme yössä. Jääkäämme siihen, missä olemme. Mitä hyötyä siitä on, että eksymme?’ Rohkeat jatkavat matkaa, hymyilevinä ja luottavina, ja pian näkyy majakkavilkku taas, kadotakseen jälleen ja syttyäkseen uudelleen, ja kerta kerralta se loistaa selvemmin ja kirkkaammin, sillä se tulee yhä lähemmäs! Vain taistellen, kilvoitellen ja ennen kaikkea uskoen maailman valitut saapuvat pelastavan majakan juurelle, jonka tuli kerran valaisee ei ainoastaan Ranskaa, vaan kaikkia kansoja. Vannokaamme siis, veljet, vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä — sillä aate eli ikuinen prinsiippi käyttää toisinaan palvelukseensa useita sukupolvia — vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä, ettemme hellitä, ennenkuin olemme pystyttäneet koko maailman nähtäväksi Kristuksen pyhän ohjelauseen, jonka ensimmäisen osan olemme jo likimain toteuttaneetkin ja joka kuuluu: vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!»
Cagliostron sanoja seurasivat voimakkaat suosionosoitukset. Mutta kesken hyvä-huutoja jäähdyttivät yleistä ihastusta, niinkuin jääkylmät pisarat, jotka kostean kallioluolan katosta putoavat hikiselle otsalle, seuraavat, terävällä, kimakalla äänellä lausutut sanat:
»Niin, vannokaamme, mutta sitä ennen selitä, kuinka sinä käsität nuo kolme sanaa, jotta me, sinun yksinkertaiset opetuslapsesi, voisimme selittää ne sinun käsityksesi mukaisesti.»