"Hyvä on", sanoi hän. "Te siis ette pahoittele sitä, että olette näännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä oman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa outoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen kepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta erinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että olette pakottanut Ranskan kuningattaren, yöpymään Artoisin kreivin salakortteeriin, jossa hän ottaa vastaan oopperatyttöjä ja hovinne kevytmielisiä naisia! Eihän se mitään ole, ei, sillä kuningas leijailee semmoisten joutavuuksien yläpuolella, varsinkin filosofinen kuningas. Ja te olette filosofi, sire! Huomatkaa, että Artoisin kreivi on tässä näytellyt kauneinta osaa. Huomatkaa, että hän on minulle tehnyt erinomaisen palveluksen; että minun on tällä kertaa pitänyt kiittää taivasta lankoni kevytmielisyydestä, koska se on verhonnut häväistystäni, koska hänen paheensa on pelastanut kunniani."
Kuningas punastui ja väänteli itseään nojatuolissa meluavasti.
"Hyvin tiedän", jatkoi kuningatar katkerasti nauraen, "että olette siveellinen kuningas, sire! Mutta oletteko ajatellut, mihin siveellisyytenne vie? Kukaan ei muka ole tiennyt, etten ollut tullut takaisin! Ja itsekin olette uskonut, että olin kotona! Mutta väitättekö, että yllyttäjänne, Provenceen kreivi, myös on uskonut? Ja että Artoisin kreivikin on uskonut? Että kamarirouvani, jotka käskystäni ovat teille tänä aamuna valehdelleet, myös ovat uskoneet? Ja lopuksi, että Artoisin kreivin ja minun lahjomani Laurent on uskonut! Niin kai, kuningas on aina oikeassa, mutta toisinaan voi kuningatarkin olla oikeassa. Tahdotteko, sire, että tästedes pidämme tapanamme, te usuttaa minua vastaan vakoojanne ja vartijanne, minä taas lahjoa vartijanne ja vakoojanne? Sen teille sanon, että ennenkuin kuukauttakaan kuuluu, sillä tiedättehän kyllä hyvin, etten minä anna perään, niin, ennenkuin kuukauttakaan kuluu, saamme jonakin aamuna, kuten esimerkiksi tänään, laskea yhteen valtaistuimen majesteettisuuden ja avioliiton pyhyyden ja silloin näemme, mitä se tapa meille molemmille maksaa."
Nämä sanat tekivät ilmeisesti syvän vaikutuksen siihen, jolle ne lausuttiin.
"Tiedätte", sanoi kuningas muuttuneella äänellä, "että olen vilpitön ja että aina myönnän vikani. Voitteko minulle todistaa, madame, että teidän sopii ajaa reessä Versaillesista hassujen hoviherrainne seurassa, jotka saattavat teidät huonoon valoon nykyisinä vakavina aikoina? Tahdotteko näyttää toteen, että teidän käy päinsä lymytä heidän kanssaan Pariisissa kuin naamiohuveissa ja ilmestyä takaisin vasta hävettävän myöhään yöllä, kun minun lamppuni on työtä tehdessäni ehtynyt ja kaikki nukkuvat? Olette puhunut avioliiton pyhyydestä, valtaistuimen majesteettisuudesta ja äitiydestänne. Onko puolison, kuningattaren, äidin arvon mukaista se, mitä olette tehnyt?"
"Tahdon parilla sanalla teille vastata, monsieur, ja sanon jo ennakolta, että vastaukseeni liittyy enemmän ylenkatsetta kuin tähän asti, sillä minusta tuntuu todellakin, että eräät kohdat syytöstänne ansaitsevat vain ylenkatsetta. Lähdin Versaillesista reellä päästäkseni pikemmin Pariisiin; mukanani oli neiti de Taverney, joka hovinaisista, Jumalan kiitos, on maineeltaan puhtaimpia, ja Pariisin-matkani tarkoituksena oli saada itse tutkia, onko Ranskan kuningas, tämä suuren perheen isä, filosofinen hallitsija, kaikkien omientuntojen siveellinen tuki, hän, joka on elättänyt muukalais-parkoja, lämmittänyt kerjäläisiä ja hyväntekeväisyydellä ansainnut kansansa rakkauden, onko tämä sama kuningas jättänyt erään sukunsa jäsenen, Ranskassa hallinneiden kuningasten jälkeläisen nääntymään nälkään, värjöttämään unhotuksessa, alttiina paheen ja kurjuuden kiusauksille."
"Minäkö?" kysyi kuningas hämmästyneenä.
"Astuin ylös portaita", jatkoi kuningatar, "jonkinlaiselle ullakolle ja tapasin siellä naisen, jonka esi-isä oli suuri hallitsija, mutta jolta nyt puuttui polttopuita, valoa ja rahaa. Annoin tälle unhotuksen ja kuninkaan laiminlyönnin uhrille sata louisdoria. Ja kun minulta meni jonkun verran aikaa mietiskellessäni ylevyyksiemme mitättömyyttä — minäkin olen välistä filosofi — kun oli kova pakkanen ja kun hevosten oli vaikea kulkea iljangolla, varsinkin vuokrahevosten…"
"Vuokrahevosten!" huudahti kuningas. "Tulitteko siis ajurilla?"
"Tulin, sire, ajurilla n:o 107."