"Ompelijattaren asunnoksi kylläkin", vastasi Jeanne kirpeästi, haluten jo päästä taisteluun.
Kardinaali näytti kummastuvan.
"Mitä, onko ompelijattarilla mielestänne tämmöiset huonekalut?"
"En luulisi, monseigneur, että katsoisitte tämän irtaimiston sopivan prinsessalle."
"Ja te olette prinsessa", sanoi kardinaali, äänensävyssä se hituinen ivaa, jota vain perin nerokkaat tai hyvin ylhäiset osaavat sanoihinsa liittää esiintymättä aivan julkeina.
"Olen syntyäni Valois, monseigneur, kuten te olette Rohan. Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi rouva de la Motte.
Ja näistä sanoista kumpusi esille kapinoivan onnettomuuden ihanaa majesteettisuutta, väärin arvostellun naisen ylevyyttä, samalla kuin ne olivat niin sopusointuisia ja arvokkaita, että prinssi jäi niistä loukkaantumatta ja mies tunsi liikutusta.
"Minulta unohtui, madame", sanoi hän, "että ensi sanoikseni piti pyytää anteeksi. Olin teille kirjoittanut tulevani jo eilen, mutta viivyin Versaillesissa, kun oli herra de Suffrenin vastaanotto. Täytyi siis luopua siitä ilosta, että saisin teitä tavata."
"Monseigneur suo minulle liikaa kunniaa muistamalla minua tänäänkin, ja mieheni, kreivi de la Motte, on varmaankin vielä enemmän pahoillaan siitä, että köyhyys pitää häntä täältä poissa, koska juuri se häntä estää iloitsemasta niin mainion henkilön vieraskäynnistä."
Tuo sana "mieheni" kiinnitti kardinaalin huomiota.