"Keisarinna Maria Teresian, niinkö?"
"Niin tosiaankin luulen."
"Ja sen nojalla luulette…"
"Luulen, että luonanne on käynyt jokin saksalainen nainen, esimerkiksi joku niistä, jotka ovat perustaneet hyväntekeväisyyslaitoksen…"
"Versaillesiin?"
"Juuri Versaillesiin, madame."
Ja tähän kardinaali pysähtyi. Mutta ilmeistä oli, että hän yhä epäili ja että lippaan näkeminen kreivittären asunnossa hänessä taas herätti entiset epäluulot. Sitä Jeanne ei kuitenkaan oikein käsittänyt, miksi kardinaalissa tuntui perimmäisenä olevan jokin epäsuotuisa ajatus, joka meni niin pitkälle, kuin tässä koetettaisiin virittää ansaa ulkonaisella verukkeella.
Oikeastaan oli hyvinkin tunnettua, miksi kardinaali niin paljon välitti kuningattaren asioista. Siitä huhuttiin hovissa, eikä se ollut pysynyt edes puolisalaisuutena, ja edellä olemme jo huomauttaneet, kuinka tärkeätä eräistä oli ylläpitää kuningattaren ja hänen ylihovisaarnaajansa välistä vihamielisyyttä.
Kuinka oli Jeannen, kerjäläisen, käsiin joutunut tämä Maria Teresian muotokuva, tämä lipas, jota kuningatar tavallisesti käytti ja jota kardinaali oli niin usein nähnyt hänen pitelevän? Oliko kuningatar todellakin itse käynyt tässä mitättömässä asunnossa? Ja jos oli käynyt, eikö Jeanne ollut häntä tuntenut vai oliko tällä jokin syy salata, mikä kunnia oli hänen osakseen tullut?
Kirkkoruhtinas epäili yhä. Jo eilen hän oli epäillyt. Valois-nimi oli opettanut hänet varomaan, eikä nyt ollut enää puhe köyhästä naisesta, vaan prinsessasta, jota kuningatar oli itse tullut auttamaan. Oliko Marie-Antoinette todella niin hyväntekeväinen?