"Ei ole dominon vika", vastasi Beausire äkäisesti.
"So, so", sanoi pankinpitäjä, kahmaisten puoleensa tusinan louisdoreja, "herra ritari Beausire on ollut meille uskoton. Ettekö näe, että hän on ollut oopperassa, tavannut siellä lähellä jonkin hyvän pelipaikan ja hävinnyt?"
Kaikki nauroivat tai surkuttelivat, kukin luonteensa mukaan; naiset olivat sääliväisiä.
"Se on vale, että olisin ollut ystävilleni uskoton", vastasi Beausire. "Minä en pysty uskottomuuteen. Mutta sensijaan näkyy eräiden tuttujeni sopivan olla ystävilleen uskottomia."
Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän turvautui temppuunsa, se on: pyrki painamaan hattua otsalleen. Mutta valitettavasti hän nyt sai käteensä vain kappaleen silkkivaatetta, joka litistettynä teki hänen päänsä naurettavan leveäksi eikä aikaansaanut pelottavaa, vaan koomillisen vaikutuksen.
"Mitä tarkoitatte, hyvä herra?" kysyi pari, kolme hänen yhtiötoveriaan.
"Minä kyllä tiedän, mitä sanon", vastasi Beausire.
"Mutta se ei meille riitä", huomautti herttaisen näköinen ukko.
"Tämä asia ei teitä koske, herra pankkiiri", tokaisi Beausire epäkohteliaasti.
Pankinpitäjän hyvin merkitsevästä silmäniskusta sai Beausire huomata, että viime lause oli epäonnistunut. Tämän yleisön läsnäollessa ei sopinutkaan vetää rajaa niiden välillä, jotka maksoivat ja niiden, jotka pistivät rahat taskuunsa. Beausire älysi sen, mutta oli päässyt nyt vauhtiin; tekourheiden on vaikeampi pidättää itseään kuin todellisten sankarien.