Tämä portugalilainen olikin hyvin mieleinen naisille, hän kun sillä tekosyyllä, ettei osannut ranskaa, tavantakaa toi heille makeisia, jotka toisinaan oli kääritty viiden-, kuudenkymmenen livren suuruisiin valtiorahaston sitoumuksiin.
Beausirelle tämä portugalilainen oli tuttu yhtiön osakkaana. Hän menetti aina pelihuoneen tavallisille vieraille, pitäen panoksensa noin sadan louisdorin rajoissa viikolta, ja nämä sata louisdoria vietiin häneltä säännöllisesti. Hän oli näet yhtiön houkutin: sillaikaa kun hän antoi kyniä itseltään nuo sata louisdoria, kynivät osaveikot peliin houkuteltuja niin paljon kuin ehtivät.
Yhtiömiehet pitivätkin portugalilaista hyödyllisenä, ja pelaajista hän oli hauska mies. Beausire tunsi häntä kohtaan sitä vaiteliasta arvonantoa, jota outous aina herättää, vaikkapa siihen liittyisi epäluuloakin.
Saatuaan potkun takaapäin Beausire siis malttoi mielensä, vaikeni ja istuutui. Portugalilainen asettui pelipöydän ääreen, otti esille kaksikymmentä louisdoria, ja kahdessakymmenessä vedossa, joihin meni vain neljännes tuntia, vapautti hänet näistä rahoista kuusi ahnetta vastapelaajaa, jotka hetkeksi unohtivat, kuinka syvältä pankinpitäjä ja hänen yhtiötoverinsa olivat heitä raapaisseet.
Kello löi kolme aamulla, ja Beausire oli juuri juonut lasin olutta. Saliin astui kaksi palvelijaa, ja pankinpitäjä päästi rahat heti solumaan pöydän kaksinkertaisen pohjan lomaan, sillä yhtiön säännöissä ilmeni osakkaiden keskinäinen luottamus sellaisena, ettei yhtiön rahastoa koskaan saanut jättää yksityisen osakkaan haltuun. Pelin lopussa rahat siis laskettiin pienen luukun kautta kätköönsä, ja tähän kohtaan sääntöjä oli tehty vielä se lisä, ettei pankinpitäjällä saanut olla pitkiä hihoja ja ettei hän saisi pitää rahoja mukanaan, ja tämä oli ymmärrettävä niin, että hänen ei sallittu sujahuttaa hihoihinsa pariakymmentä louisdoria ja että osakkaat saivat tarkastaa, oliko hän ehkä salaa pistänyt kolikoita taskuihinsa.
Palvelijat toivat seuran jäsenille päällystakit, viitat ja miekat; jotkut onnelliset pelaajat tarjosivat käsivartensa naisille; huono-onniset kapusivat kantotuoleihin, jollaisia vielä käytettiin näissä hiljaisissa kortteleissa, ja pelisaliin tuli yö.
Myös Beausire oli kääriytynyt dominoonsa, ikäänkuin aikoisi lähteä kauaskin, mutta ei mennyt pitemmälle kuin ensi kerrokseen, ja kun portti oli jälleen suljettu ja ajurit, kantotuolit ja jalkamiehet olivat hävinneet kuulumattomiin, palasi hän saliin, jonne muut yksitoista osakasta olivat samoin juuri kokoontuneet.
"Nyt saamme vihdoinkin tehdä selkoa", sanoi Beausire.
"Sytyttäkää lamppu älkääkä puhuko niin kovaa", sanoi hänelle portugalilainen tyynesti, hyvällä ranskankielellä, ja pani omasta puolestaan tulta pöydällä olevaan kynttilään.
Beausire mutisi joitakin sanoja, mutta niistä ei kukaan välittänyt. Portugalilainen asettui pankinpitäjän paikalle; tutkittiin, olivatko akkunaluukut, verhot ja ovet tarkoin suljetut, ja sitten istuuduttiin hiljaa pöydän ympärille, kyynärpäät pöytää vasten, kasvoissa uteliaisuuden ilme.