"Miekka on sattunut vain lihaan", sanoi Charny. "Rinnassa ei tunnu mitään."
"Sitä parempi, monsieur. Ja toivon pian paranevani."
"Se olisi vieläkin parempi, mutta jos paranemista toivotte siinä mielessä, että tätä ottelua jatkettaisiin, niin saan ennakolta ilmoittaa, että minusta tuskin enää saatte vastustajaa."
Charny koki vastata, mutta sanat jäivät huulille. Hän horjahti, ja Filip ehti parhaiksi ottaa hänet syliinsä ja kantoi hänet sitten kuin lapsen puolitainnoksissa vaunuihin asti. Tosin Dauphin, joka oli puiden lomitse seurannut kohtausta, säästi häneltä puoli matkaa ajamalla isäntäänsä vastaan. Charny laskettiin vaunuihin pitkälleen; päännyökkäyksellä hän kiitti Filipiä.
"Ajakaa käyden", sanoi Filip ajajalle.
"Entä te, monsieur?" mutisi haavoittunut.
"Älkää minusta välittäkö."
Ja tervehtien vuorostaan hän sulki vaunujen oven.
Filip näki vaunujen hitaasti poistuvan, ja kun ne olivat käytävän mutkassa kadonneet näkyvistä, palasi hän suorinta tietä Pariisiin.
Mutta vielä kerran hän silmäili taakseen, ja nähdessään taas vaunut, jotka eivät kulkeneetkaan Parisiin päin, kuten hän itse, vaan kääntyivät Versaillesia kohti häviten puiden sekaan, lausui hän syvästi harkittuaan seuraavat sydämen pohjasta lähteneet sanat: