"Ihanko totta?"
"Varmasti. Hän on köyhä, siinä kaikki; ehkä hieman kunnianhimoinen."
"Kunnianhimo on veren ääni. Ellei teillä ole häntä vastaan muuta, voinee kuningas sallia hänen todistaa."
"En tiedä, mistä johtuu", vastasi Ludvig XVI, "mutta minulla on aavistuksia, vaistoja; minusta tuntuu, että siitä naisesta tulee elämääni jokin onnettomuus, jokin ikävyys… se kai riittää."
"Tuo on taikauskoa, sire! Noutakaa hänet heti tänne", sanoi kuningatar prinsessalle.
Viittä minuuttia myöhemmin astui Jeanne kainosti ja hämillään, mutta hienona ryhdiltään ja puvultaan verkkaisin askelin kuninkaan työhuoneeseen.
Ludvig XVI, jonka vastahakoisuus oli auttamaton, oli kääntänyt selkänsä oveen päin ja istui kyynärpäillään nojaten kirjoituspöytään, pää kätten välissä, kuin vieras muiden joukossa. Provencen kreivi lennätti Jeanneen niin kiusallisen urkkivia silmäyksiä, että jos tämän kainous olisi ollut todellinen, olisi hänen kielensä halvaantunut kykenemättä sanaakaan lausumaan. Mutta mokoma ei riittänyt panemaan Jeannen päätä pyörälle. Kuninkaat tai keisarit valtikkoineen tai paavi tiaroineen, taivaan vallat tai hornan henget eivät olisi pystyneet tässä rautaisessa mielessä herättämään pelkoa tai kunnioitusta.
"Madame", sanoi hänelle kuningatar taluttaen häntä kuninkaan taitse, "olkaa niin hyvä ja sanokaa, mitä teitte silloin kun kävin herra Mesmerin luona; kertokaa kohta kohdalta."
Jeanne oli vaiti.
"Älkää salatko mitään, älkää kursailko. Ei muuta kuin totuus sellaisena kuin se mieleenne muistuu."