Ja kuningatar istuutui nojatuoliin, jottei katseellaan vaikuttaisi todistajaan.
Mikä tilaisuus esiintyä oli nyt Jeannella! Hänellä, joka tarkalla älyllään oli aavistanut olevansa hallitsijattarelleen tarpeellinen, hänellä, joka tiesi, että Marie-Antoinettea väärin epäiltiin ja että syytöksen saattoi kumota poikkeamatta totuudesta! Kuka muu tahansa olisi tässä vakaumuksessa riemukseen esittänyt liiankin paljon todistuksia kuningattaren viattomuudesta. Jeanne oli luonnostaan niin ovela, niin taitava, että rajoittui kertomaan pelkän tapahtuman.
"Sire", sanoi hän, "minä olin, niinkuin koko Pariisi, lähtenyt uteliaisuudesta Mesmerin luo. Siellä näkemäni tuntui jokseenkin epähienolta. Olin menossa pois, kun äkkiä näin ensi salin kynnyksellä hänen majesteettinsa, joka minulla oli ollut kunnia nähdä joku päivä aikaisemmin, silloin tuntematta, mutta anteliaisuudesta arvaten hänen korkean säätynsä. Nähdessäni nyt hänen ylevät piirteensä, jotka eivät muististani koskaan haihdu, minusta tuntui, että hänen majesteettinsa kenties ei sopisi tulla sellaiseen paikkaan, missä paljon kärsimyksiä ja naurettavia parannustapoja tarjottiin katseltaviksi. Pyydän hänen majesteetiltaan nöyrimmästi anteeksi, että rohkenin niin vapaasti ajatella, mitä hänen sopisi tehdä, mutta se oli salamannopea naisellinen vaisto; polvillani pyydän anteeksi, jos olen rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota minun puoleltani on saapa hänen majesteettinsa pieninkin mieliteko."
Tähän hän pysähtyi kuin mielenliikutuksessa, laski päänsä ja sai erinomaisella taidollaan äänensä tukehtumaan, ikäänkuin itkun edellä. Herra de Crosne piti tätä totena, ja Lamballen prinsessa tunsi heltyvänsä tuota naista kohtaan, joka esiintyi niin hienotunteisena, ujona, henkevänä ja lempeänä. Provencen kreivi ei tiennyt mitä ajatella. Kuningatar kiitti Jeannea katseella, jota tämä katseellaan pyysi tai oikeastaan salaa vaani.
"Sire", sanoi kuningatar, "oletteko kuullut?"
Kuningas ei liikahtanutkaan.
"En tarvinnut tätä todistusta", vastasi hän.
"Minua käskettiin puhumaan", huomautti Jeanne arasti, "ja minun piti totella."
"Riittää!" sanoi Ludvig XVI tylysti. "Kun kuningatar jotakin sanoo, ei hän tarvitse todistajia vahvistamaan sanojaan. Kun minä hyväksyn kuningattaren käytöksen, ei hänen tarvitse muista välittää, ja minä hyväksyn sen."
Hän nousi lausuttuaan nämä sanat, jotka nujersivat Provencen kreivin. Kuningatar ei laiminlyönyt lisätä siihen halveksivaa hymyä. Kuningas käänsi veljelleen selkänsä ja tuli suutelemaan Marie-Antoinetten ja Lamballen prinsessan kättä. Viimemainitulta hän jäähyväiseksi pyysi anteeksi, että oli vaivannut häntä tyhjän tähden, — lisäsi hän.