"Kerron teille kaikki, Andrée."
"Tiedän sen jo", vastasi tämä. "Provencen kreivi sen kertoi äsken erään ystäväni läsnäollessa."
"Sepä on kaunista", sanoi kuningatar vihaisena, "levitellä valhetta senkin jälkeen, kun on kuullut totuuden! Mutta jätetään se sikseen. Tässä oli puheena kreivittären asia. Kuka teitä suojelee, kreivitär?"
"Te, madame", vastasi Jeanne rohkeasti, "te, joka sallitte minun tulla kättänne suutelemaan."
"Hänellä on sydäntä", sanoi Marie-Antoinette Andréelle, "ja semmoisista purkauksista minä pidän."
Andrée ei vastannut mitään.
"Madame", jatkoi Jeanne, "vain harvat ovat uskaltaneet minua suosia, kun olin ahdingossa ja syrjässä; mutta nyt, kun minut nähdään Versaillesissa, rupeavat kaikki kiistelemään etuoikeudesta tehdä kuningattaren mieliksi, sen henkilön hyväksi, jolle teidän majesteettinne on suonut silmäyksen."
"Mitä", sanoi kuningatar istuutuen, "eikö kukaan ollut kyllin kunnollinen tai kunnoton suosiakseen teitä itsenne vuoksi?"
"Aluksi oli rouva de Boulainvilliers", vastasi Jeanne, "kunnollinen nainen; sitten herra de Boulainvilliers, kunnoton suosija… Mutta naimisiin menostani saakka ei yksikään ihminen ole minusta välittänyt, ah, ei ainoakaan!" lisäsi hän taitavasti matkien värisemistä. "Anteeksi, olin unohtaa ylevän miehen, anteliaan prinssin…"
"Prinssin! Niinkö sanoitte? Kuka se on?"