"Suuresti, madame."
"Entä sitten, rakas Andrée?"
"Niin, madame, sitten se tyttö, hän kun oli levoton ja kunnianhimoinen, kyllästyi olemaan niin piilossa; hän lienee saanut huonon tuttavan, ja eräänä iltana, kun minun piti mennä makuulle, sain ihmeekseni huomata, että hän oli poissa. Haettiin, kaikki turhaan. Hän oli hävinnyt."
"Ja samalla se kaksoiseni kaiketi varasti teiltä jotakin?"
"Ei, madame, minulla ei ollut mitään."
Jeanne oli tätä puhelua kuunnellut perin tarkkaavasti, kuten voi helposti käsittää.
"Tästä kaikesta ette siis tiennyt mitään, herra de Crosne?" sanoi kuningatar.
"En, madame."
"On siis olemassa nainen, joka on eksyttävästi minun näköiseni, eikä teillä ole siitä tietoa! Valtakunnassa on niinmuodoin näin tärkeä ilmiö, vaikuttaen vakavaa hämminkiä, mutta te ette ole ensimmäinen, joka sen tietäisi? Myöntänette, monsieur, että poliisinne on huonossa kunnossa?"
"Ei suinkaan, madame", väitti poliisiministeri. "Olkoon rahvaan asiana ylentää minunlaiseni virkamiehen toimia Jumalan tekojen tasalle, mutta teidän majesteettinne, jolla on sijansa minua niin paljon korkeammalla tässä maallisessa Olympossa, tietää hyvinkin, että kuninkaan virkamiehet ovat vain ihmisiä. Minä en voi komentaa tapauksia, ja näiden joukossa on niin merkillisiä, että ihmisäly tuskin pystyy niitä käsittämään."