"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä", sanoi Böhmer, "että teidän majesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin aateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että Ranskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut laivan."
"Ei puhuta siitä enää", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen viimeisen silmäyksen.
Jeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.
"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte niinkuin minäkin."
"En tiedä", mutisi Jeanne.
"Oletteko katsellut kylliksenne?" kiiruhti kuningatar kysymään.
"Katselisin vaikka aina, madame."
"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei se timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan arvo, sen pahempi."
Nämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän tilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun hänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut saanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:
"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne se aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat Kleopatroja tai Venuksia."