Ja siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti sen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten hienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui kuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.
"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!" sanoi Jeanne.
Marie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi. Hänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento kaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin joutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine, käherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli rohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan alimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen. Kuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki olisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin, että ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana tahtoi temmata koristeen yltään.
"Riittää jo", sanoi hän, "riittää!"
"Se on koskenut, teidän majesteettianne", sanoi Böhmer. "Nyt ei sovi antaa kenenkään muun sitä pitää."
"Mahdotonta", vastasi kuningatar päättävästi. "Hyvät herrat, olen hetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi virhe."
"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen", sanoi Böhmer hänelle salavihkaa. "Huomenna tulemme uudestaan."
"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun tuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan parempia maksuehtoja."
"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu", vastasi kohta Böhmer ollen jälleen kauppias.
"Viekää pois!" huudahti kuningatar. "Timantit lippaaseen, heti!"