"Vaikkapa prinssille?" sanoi kardinaali.
"Vaikkapa kardinaalille?" vastasi Jeanne.
Kardinaali painoi pitkän ja hehkuvan suudelman tälle kauniille, itsenäiselle kädelle; sitten hän, silmillään kysyttyään kreivittären katseelta ja hymyltä, nousi taas seisaalle, astui etuhuoneeseen ja kuiskasi pari sanaa palvelijalleen. Pari minuuttia senjälkeen kuului poistuvien vaunujen jyrinää. Kreivitär kohotti päätään.
"Niinpä siis olen, kreivitär", sanoi kardinaali, "polttanut laivat takanani!"
"Siinä ei ole suurtakaan ansiota", vastasi kreivitär, "kun olette satamassa."
XLI
NAAMIOIDEN ALTA ALKAA NÄKYÄ KASVOJA
Pitkällinen pakinoiminen on mieluisana etuna niillä, joilla ei enää ole varsinaista sanottavaa toisilleen. Sen onnen jälkeen, että saa olla vaiti tai huudahduksilla ilmaista halunsa, lienee suurin se, että saa puhua paljon tarkoittamatta mitään.
Kun oli kulunut pari tuntia kardinaalin vaunujen poistumisesta, olivat hän ja kreivitär ehtineet yllämainitulle kannalle. Kreivitär oli suostunut, kardinaali oli voittanut, mutta sittenkin jälkimäinen oli orja, edellinen valtias. Kaksi miestä pettää toisiaan kädenlyönnillä; mies ja nainen pettävät toisiaan suudellen. Mutta tässä molemmat pettävät toisiaan vain siksi, että kumpikin tahtoi joutua petetyksi. Kummallakin oli päämääränsä, jota varten oli tarpeen läheinen suhde. Kumpikin oli siis päässyt tahtonsa perille.
Kardinaali ei enää huolinutkaan salata maltittomuuttaan, teki vain lyhyen matkan päästäkseen puhelussa taas käsiksi Versaillesiin ja niihin suosionosoituksiin, joita tulisi kuningattaren uudelle suosikille, ja sanoi: