"Siis neljännestä vailla seitsemän, Weber."
Ja näin sanoen nainen hypähti kevyesti reestä, otti ystävänsä käsivarren kainaloonsa ja lähti poispäin. Ajaja osoitti liikkeillään kunnioittavaa epätoivoa ja mutisi niin kovaa, että hänen emäntänsä saattoi sen kuulla:
"Kuinka varomatonta! Ach, mein Gott[saksankieltä: voi, hyvä Jumala! — Suom. ], kuinka varomatonta."
Molemmat nuoret naiset purskahtivat nauruun, kääriytyivät viittoihinsa, joiden kaulukset ulottuivat korviin saakka, ja astuivat bulevardin sivukäytävän poikki, mielikseen kuulien, kuinka lumi narskui pikkuisten, turkisnahalla päällystettyjen tohvelien alla.
"Teillä kun on hyvät silmät, Andrée", virkkoi vanhemmalta näyttävä nainen, jolla ei kuitenkaan voinut olla ikää enemmän kuin kolmekymmentä tai kolmekymmentäkaksi vuotta, "koettakaa tästä kulmasta lukea kadun nimi."
"Pont-aux-Chouxin katu, madame", ilmoitti nuori nainen nauraen.
"Mikä katu se on, Pont-aux-Choux? Voi, Jumalani, nyt olemme eksyneet? Vai Pont-aux-Choux! Minulle sanottiin toinen katu oikealle. Mutta tunnetteko, Andrée, kuinka hyvältä täällä tuoksuu vastapaistettu leipä?"
"Kummakos se, kun olemme leipurin kohdalla", vastasi hänen seuralaisensa.
"No kysytään sitten häneltä, missä on Saint-Clauden katu."
Ja näin puhunut nainen läheni leipurin ovea.