"Lausuitte äsken, madame", palasi jälleen asiaan vanhempi vieras, "olevanne pahoillanne siitä, että teillä on äiti."
"Niin, sellainen herjaus kaipaa tietysti selitystä, eikö niin, madame?" vastasi Jeanne. "Ja selityksen saattekin, koska olette sitä halunnut."
Kreivittäreltä kysynyt nyökäytti päätään myöntävästi.
"Minulla on jo ollut kunnia teille sanoa, madame, että isäni otti vaimokseen alempisäätyisen naisen."
"Niin, hän nai portinvartijansa."
"Aivan niin. Äitini, Marie Fossel, jonka olisi pitänyt olla ylpeä ja kiitollinen näin osoitetusta kunniasta, rupesi kuitenkin tuottamaan isälleni turmiota, mitä ei ollutkaan vaikea toteuttaa, hän kun tahtoi sillä vähällä, mitä hänen puolisonsa omisti, tyydyttää ylellisiä halujaan. Saatuani isäni myymään viimeisenkin maapalansa hän uskotteli isälleni, että tämän oli lähdettävä Pariisiin vaatimaan itselleen nimensä mukaisia oikeuksia. Helppo oli viekoitella isäni, joka kenties myös luotti kuninkaan oikeudenmukaisuuteen. Hän siis saapui tänne muutettuaan rahaksi omaisuutensa pienet jätteet."
— Paitsi minua oli vanhemmillani vielä poika ja toinen tytär. Poika, yhtä onneton kuin minä, viettää mitätöntä elämää armeijassa, sen alimmilla asteilla; sisarparkani jätettiin hyljättynä lähtöpäivän aattoiltana kumminsa, erään maalaisen, talon edustalle.
— Matka vei sen pienen rahamäärän, mikä meille oli jäänyt. Isäni nääntyi tehdessään turhia ja hyödyttömiä anomuksia. Tuskin häntä edes näki kotona, missä hän kurjuutta mukanaan tuoden tapasi vain kurjuutta. Hänen poissa ollessaan äiti, joka tarvitsi uhria, purki häijyyttään minua vastaan. Aluksi hän moitti minua siitä, että nautin ruuasta osan. Vähitellen pidin parempana syödä vain leipää tai olla ihan syömättä kuin istuutua kurjaan pöytään. Mutta äidiltäni ei puuttunut aiheita rangaistuksiin: pienimmästäkin hakauksesta, sellaisesta, josta toinen äiti olisi vain hymähtänyt, minun äitini löi minua. Luullen minua auttavansa jotkut naapurit ilmaisivat isälle, kuinka pahasti minua kohdeltiin. Isä koki minua puolustaa äitiäni vastaan, mutta ei käsittänyt, että hänen suojeluksensa teki hetkellisestä vihollisestani ikuisen syöjättären. Valitettavasti en osannut isääni neuvoa omaksi edukseni, kun olin liian nuori, liian lapsellinen. Osakseni tuli tuska, siinä kaikki.
— Isäni sairastui, niin että hänen oli pakko pysyä aluksi kotona, sitten vuoteessa. Silloin minut vietiin ulos isäni huoneesta, koska muka väsytin häntä enkä voinut hillitä liikkumishaluani, joka on lapsessa luonnollinen. Ja kun olin poissa hänen huoneestaan, jouduin taas äitini varaan. Hän opetti minulle erään lauseen päntäten sitä päähäni iskuilla ja mustelmilla; kun sitten osasin ulkoa tuon nöyryyttävän lauseen, jota vaistomaisesti en tahtonut muistaa, — kun silmäni olivat itkusta punaiset, talutti hän minut alas portille, ja kun kadulle ilmestyi joku hyvinpuettu henkilö, sysäsi äitini minut häntä kohti käskien toistamaan hänelle saman lauseen, ellen tahtoisi saada selkääni, niin että kuolisin.
"Voi hirveätä!" kuiskasi nuorempi vieras.