"Mikä lause se oli?" kysyi vanhempi nainen.
"Se kuului näin", selitti Jeanne. "Hyvä herra, säälikää pientä orpotyttöä, jonka esi-isä on ollut Henri de Valois."
"Hyi sentään!" huudahti vanhempi vieraista inhosta käännähtäen.
"Mitä tuo lause vaikutti niihin, joiden puoleen te käännyitte?" kysyi nuorempi nainen.
"Jotkut kuuntelivat ja armahtivat minua", vastasi Jeanne. "Toiset suuttuivat ja uhkasivat. Toiset taas olivat niin hyväsydämisiä, että varoittivat minua, koska muka olin suuressa vaarassa, jos tuommoinen lause joutuisi viranomaisten korviin. Mutta minä tunsin vain yhden vaaran — sen, että olisin äidille tottelematon. Minussa oli vain yksi pelko — se, että saisin selkääni."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Ah, madame, äitini toivo toteutui. Minä toin kotiin hiukan rahaa, ja isäni sai nähdä edes muutamaksi päiväksi lykkääntyvän sen kauhean muutoksen, joka häntä odotti: sairaalaan joutumisen."
Vanhemman vieraan piirteet kiristyivät, ja nuoremman silmiin tuli kyyneliä.
"Vaikka tämä inhottava ammatti tuotti isälle hiukan lievitystä, nousi mieleni sitä vastaan lopulta kapinaan. Eräänä päivänä en enää juossut ohikulkijani perässä vaivaamassa heitä tavallisella lauseellani, vaan istuuduin kadunkulmaan suojakiven juurelle, pysyen siinä osan päivää kuin menehtyneenä. Illalla palasin kotiin tyhjin käsin. Äiti löi minua niin, että seuraavana päivänä makasin sairaana. Silloin olivat isältäni kaikki keinot lopussa, ja hänet täytyi viedä Hôtel Dieuhön, jossa hän kuoli."
"Kauhea kertomus!" mutisivat molemmat vieraat.