"Mitä sitten teitte, kun isänne oli kuollut?" kysyi nuorempi nainen.
"Jumala armahti minua. Kun isä-parkani kuolemasta oli kulunut noin kuukausi, katosi äitini rakastajansa, erään sotamiehen kanssa jättäen meidät, veljeni ja minut, oman onnemme nojaan."
"Jäitte orvoiksi!"
"Voi, madame, aivan toisin kuin muut lapset, me olimme orpoja vain niin kauan, kuin meillä oli äiti. Julkinen hyväntekeväisyys alkoi pitää meistä huolta. Mutta kun kerjuu oli meistä inhottavaa, kerjäsimme vain sen verran kuin tarvitsimme. Jumala on käskenyt kaikkien luotujensa elää."
"Valitettavasti!"
"Mitä teille vielä kertoisin, madame? Kerran minulla oli onni kohdata vaunut, jotka hitaasti nousivat rinnettä ylös Saint-Marcelin etukaupungissa; takana seisoi neljä lakeijaa; vaunuissa istui kaunis, vielä nuori nainen; ojensin häntä kohti käteni, ja hän kyseli minulta; vastaukseni ja nimeni herättivät hänessä kummastusta, sitten epäilystä. Annoin hänelle osoitteeni ja tietoja. Jo päivää myöhemmin hän tiesi, etten ollut valehdellut. Hän otti meidät molemmat, veljeni ja minut, huostaansa, sijoitti veljeni erääseen rykmenttiin ja minut ompeluliikkeeseen. Näin pelastuimme molemmat nälkäkuolemasta."
"Eikö se nainen ollut rouva Boulainvilliers?"
"Juuri hän."
"Luullakseni hän on jo kuollut?"
"Niin on, ja hänen kuolemansa on taas syössyt minut kurjuuteen."