"Mutta hänen miehensä on vielä elossa ja rikas."
"Hänen miehensä on juuri syypää niihin kärsimyksiin, joita sain kokea nuorena tyttönä, samoin kuin lapsena olin kärsinyt äitini vuoksi. Suuremmaksi varttuneena lienen saanut hieman kauneutta; hän sen huomasi ja tahtoi hyvistä töistään palkintoa, jota en hänelle suonut. Näihin aikoihin rouva de Boulainvilliers kuoli, ja minä, joka olin naitettu urhealle ja kelvolliselle sotilaalle, herra de la Mottelle, jouduin miehestäni erilläni hyljätymmäksi kuin isäni kuoltua."
"Siinä on kertomus elämäni vaiheista, madame. Olen sitä lyhentänyt: kärsimysten luetteleminen käy aina ikäväksi onnellisille, vaikka nämä olisivat sääliväisiä, kuten te, hyvät rouvat, näytte olevan."
Tätä rouva de la Motten kertomuksen loppuosaa seurasi pitkä äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi vanhempi tulijoista.
"Entä miehenne, mitä hän tekee?"
"Mieheni on Bar-sur-Auben varusväessä; hän palvelee santarmistossa odotellen puolestaan parempia päiviä."
"Olette kai esittänyt anomuksia hoviin?"
"Olen kyllä."
"Eikö Valois-nimi, asianmukaisesti todistettuna, ole herättänyt myötätuntoa?"
"En tiedä, madame, mitä tunteita nimeni lienee herättänyt, sillä yhteenkään anomukseeni en ole saanut vastausta."