Markiisi tuli kirkassilmäisenä ja hymyilevänä. Hänelle oli ilmoitettu asiasta suoraan Torinosta, joten hän tiesi, miltä taholta Isidor tuli.
Viesti, jonka kuningatar muun ohessa oli antanut nuoren miehen vietäväksi, teki salavehkeilijän ilon täydelliseksi. Kaikki sujui tosiaankin hänen toivomuksensa mukaan. Hanke kehittyi suurenmoisesti. Tietyt tuhatkaksisataa ratsumiestä olivat kerääntyneet Versaillesiin. Kunkin heistä piti värvätä yksi jalkamies joukkoon, joten saataisiin kokoon kaksituhattaneljäsataa tuhannenkahdensadan asemasta. Neckern, Baillyn ja Lafayetten kolmoismurhan, joka oli suunniteltu suoritettavaksi niiden kolmen miesjoukon toimesta, joista yksi tulisi Pariisiin Roulen, toinen Grenellen ja kolmas Chaillotin tulliportista, annettiin raueta, koska arveltiin riittävän, jos Lafayette toimitettaisiin pois tieltä. Siihen yritykseen taas riittäisi hyvin neljä päättävää, hyvin asestettua miestä. Nämä odottelisivat hänen vaunujaan illalla yhdentoista aikoihin, hetkellä, jolloin Lafayette tavallisesti lähti Tuileries-palatsista. Kaksi miehistä kulkisi kadulla, yksi kummallakin sivulla, toiset kaksi asettuisivat vaunujen eteen. Toinen näistä heiluttaisi kädessään jotakin paperia, viittaisi ajajaa pysäyttämään ja sanoisi, että hänellä olisi jotakin tärkeää ilmoitettavaa kenraalille. Vaunut pysähtyisivät, kenraali kurkistaisi ulos oviaukosta ja siinä samassa hänet ammuttaisiin pistoolilla.
Siinä olikin ainoa huomattavampi ohjelmanmuutos. Kaikki muu kävisi aikaisempien suunnitelmien mukaisesti. Rahaa oli jaeltu, miehet tiesivät tehtävänsä. Kuninkaan tarvitsisi vain sanoa: »hyväksyn», Favras antaisi sovitun merkin ja koko juttu olisi selvitetty.
Muuan seikka oli huolestuttanut Favrasia: kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys. Tämän äänettömyyden oli kuningatar nyt katkaissut lähettämällä Isidorin mukana viestinsä, ja vaikka tämän esittämät terveiset markiisi Favrasille ja hänen puolisolleen tuntuivatkin kovin epämääräisiltä, lähtivät ne toki kuninkaallisesta suusta ja olivat sikäli hyvin merkittäviä.
Isidor lupasi vielä samana iltana lausua kuningattarelle ja kuninkaalle markiisin alamaisen tervehdyksen.
Kuten tiedämme, oli nuori parooni lähtenyt Torinoon samana päivänä kuin oli saapunut Pariisiin. Hänellä ei ollut siis nyt muuta asuntoa kuin se huone, missä hänen veljensä asusti Tuileries-palatsissa. Koska tämä veli oli matkoilla, käski hän kreivin palvelijan avata itselleen tämän huoneen.
Kello yhdeksän hän astui prinsessa de Lamballen salonkiin.
Häntä ei ollut koskaan esitetty prinsessalle. Tämä ei siis tuntenut häntä. Mutta koska kuningatar oli päivällä maininnut hänestä, nousi prinsessa heti kun airut oli huutanut nuoren paroonin nimen ja viehkeän suloisesti, mikä oli hänelle luonteenomaista, opasti hänet heti kaikkein valituimpaan piiriin.
Kuninkaalliset eivät olleet vielä saapuneet. Monsieur, joka näytti huolestuneelta, puheli nurkassa kahden henkiystävänsä, de la Châtren ja d'Avarayn, kanssa. Kreivi Louis de Narbonne siirtyi ryhmästä toiseen sulavasti kuin mies, joka tuntee liikkuvansa perheen keskuudessa.
Tähän perhetuttujen ryhmään kuului nuoria aatelismiehiä, jotka uhmailivat maastamuuton villitystä. Heitä olivat de Lamethit, jotka saivat monesta hyvästä kiittää kuningatarta ja jotka eivät vielä olleet siirtyneet vastustuspuolueeseen, d'Ambly, aikakauden nero tai häijyläinen, kuinka vain lukija haluaa, de Castries, kreivi Fersen, Suleau, henkevän lehden Apostolien Teot päätoimittaja, kaikki jalosydämisiä, mutta pikapäisiä miehiä, toiset suorastaan hullunrohkeita.