»Sire…» mutisivat nuoret miehet.
»Iloisuutenne oli rajaton ja naurunne raikuva, kun kuningatar ja minä tulimme taloon.»
Sitten hän ravisti päätänsä ja jatkoi:
»Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!»
»Sire», virkkoi de Lameth, »kunnioituksesta…»
»Hyvä Charles», keskeytti kuningas, »kun te sunnuntaisin tai torstaisin pääsitte lomalle ja minä kutsutin teidät Versaillesiin virkistymään, herkesittekö nauramasta, kun minä olin siellä? Sanoin äsken: 'Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!' Minä sanon nyt: 'Onnellisia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa nauretaan!'»
»Sire», sanoi de Castries, »asianlaita on sellainen, että iloisuutemme aihe ei kenties tunnu teidän majesteetistanne kaikkein koomillisimmalta».
»Mistä te siis puhelitte, hyvät herrat?»
»Sire», sanoi Suleau ja astui esille, »minä antaudun syyllisenä teidän majesteetillenne».
»Ah, tekö, herra Suleau! Olen lukenut Apostolien Tekojen eilisen numeron. Varokaa, varokaa!»