»Mitä sitten, sire?» kysyi nuori sanomalehtimies.
»Te olette hieman liian kuningasmielinen. Voitte joutua ikäviin rettelöihin neiti Théroignen rakastajan kanssa.»
»Herra Populuksen kanssa?» sanoi Suleau nauraen.
»Juuri hänen. Entä mitä on tullut runoelmanne sankarittaresta?»
»Théroignestako?»
»Niin… En ole kuullut hänestä enää mitään.»
»Sire, minä luulen, että hänen mielestään vallankumouksemme ei edisty kyllin nopeasti ja että hän on mennyt yllyttämään Brabantin vallankumousta. Teidän majesteettinne tietää kai, että…»
»En, sitä en tiennyt… Häntäkö äsken nauroitte?»
»Emme, sire. Me nauroimme kansalliskokoukselle.»
»Ohoh, hyvät herrat! Teitte oikein, kun muutuitte vakaviksi minut huomatessanne. Minä en voi sallia, että minun luonani nauretaan kansalliskokoukselle. Enhän minä tosin», lisäsi kuningas kuin perääntyen, »nyt ole kotonani, vaan prinsessa Lamballen luona. Ja siksi, nauramatta ollenkaan tai nauraen hiljaa, te voitte sanoa minulle, mikä sai teidät nauramaan niin kovaa.»