»Niin, sire. Minun mielestäni on ihan paikallaan, että uusien koneitten keksijät itse ensin koettelevat niitä. Minä en suuriakaan sääli mestari Aubriotia, joka koetteli Bastiljin muurien vahvuutta, enkä messire Enguerrand de Marignytä, joka sai joululahjaksi Montfauconin hirsipuun. Valitettavasti minulla ei ole kunniaa olla kuningas, onneksi minulla ei ole kunniaa olla tuomari, on siis todennäköistä, että minun täytyy kunnioitettavan Guillotinin suhteen pysyä siinä, mitä hänelle lupaan, ja siinä, mitä olen jo alkanut tehdä.»
»Mitä olette luvannut tai oikeammin mitä olette tehnyt?»
»Mieleeni on juolahtanut, sire, että tuon ihmisyyden suuren hyväntekijän täytyy saada palkkio hyvästä teostaan. Niinpä huomenna siinä Apostolien Tekojen numerossa, joka painetaan tänä yönä, toimitetaan ristiäiset. On oikein, että tohtori Guillotinin tytär, jonka isä on julkisesti tunnustanut omakseen kansalliskokouksen edessä, saa nimekseen neiti Guillotine.»
Kuningaskaan ei voinut olla hymyilemättä.
»Ja», lisäsi Charles de Lameth, »koska häitä ja ristiäisiä ei voi laulutta viettää, on herra Suleau tehnyt kummitytöstään kaksikin laulua».
»Kaksi?» kummasteli kuningas.
»Sire», selitti Suleau, »kunkin maun mukaan».
»Entä mihin säveleeseen olette laulunne sovittanut? Minun mielestäni sopii siihen vain sävel De profundis.»
»Hyi, toki, sire! Teidän majesteettinne siis unohtaa sen mielihyvän, jota saa tuta, kun herra Guillotinin tytär katkaisee kaulan; portin edustalle muodostuu varmasti jono. Ei, sire, toinen lauluistani on saanut kuosiin tulleen sävelen, Exaudet-menuetin nuotin, ja toista lauletaan sekasävelten mukaan, sillä se on potpourri.»
»Ja saako jo ennakolta maistaa lauluanne, herra Suleau?» kysyi kuningas.